Mitä on tehokas oppiminen? Näin aivotutkija sen näkee – ja näin sitä hyödynnetään tunnetaitojen oppimisessa

“Jos puhutaan tehokkuudesta, niin me helposti ajattelemme, että se on sitä, että tieto tarjotaan mahdollisimman nopeasti esimerkiksi selkeänä graafisena esityksenä. Todellinen tehokkuus on kuitenkin jotain ihan muuta”, aivotutkija, kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kertoo.

Kädet saveen, siveltimet käteen, musiikkia korville ja keho liikkeelle. Heittäytymistä ei-tietävään tasoon, kokemuksellisesti oppimaan ja oivaltamaan.

Näin ihminen oppii, se tiedetään.

Silti kokemuksellisen oppimisen käyttöä arastellaan, kasvatustieteen professori, aivotutkija Minna Huotilainen kertoo.

– Jos puhutaan tehokkuudesta, niin me helposti ajattelemme, että se on sitä, että tieto tarjotaan mahdollisimman nopeasti esimerkiksi selkeänä graafisena esityksenä.

Todellinen tehokkuus on kuitenkin jotain ihan muuta.

– Se on sitä, että oppija saa oivalluksia, että hän pystyy kytkemään oppimansa siihen, mikä on hänelle oikeasti merkityksellistä, että hän motivoituu, innostuu ja että hän myöhemmin myös muistaa oivaltamansa, Huotilainen sanoo.

Kokemuksellinen oppiminen rajautuu oppimisen ensivuosiin – ihan turhaan

Huotilainen näkee, että varhaiskasvatuksessa ja ehkä vielä alakoulun ensimmäisillä luokilla tätä oppimisen syvää ydintä hyödynnetään.

Sitten se jää, siirrytään liikaa tiedolliseen oppimiseen.

Aikuiskoulutuksessa luovuuden, kokemuksellisuuden ja leikin hyödyntäminen oppimisessa on jo poikkeuksellista ja harvinaista.

Kuitenkin leikissä ollaan koko tieteen ytimen äärellä, tutkimassa, ihmettelemässä, selvittämässä.

– Leikkiminen ja tutkiminen ovat hyvin lähellä toisiaan, ikään kuin alusta, jossa voidaan ottaa käyttöön erilaisia resursseja ja tehdä laajasti jotakin.

Aistilähtöinen, kokemuksellinen tutkiminen on tunnetaitojen oppimisen perusta

Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen (LTTO) kehittäjä, pääkouluttaja Anne-Mari Jääskinen nyökkää: leikkivä ja tutkiva asenne on tärkeä osa tunnetaitojen oppimista.

Tunnetaitojen oppimisessa on tärkeää myös hyödyntää eri aisteja ja ihmisen erilaisia tapoja vastaanottaa ja käsitellä informaatiota.

– Ymmärrys asioista syntyy omien oivallusten kautta ja juurtuu todeksi itse kokemalla ja tekemällä, Jääskinen kuvaa.

– Mitä rikkaammin eri menetelmiä käytetään lasten ja nuorten kanssa, sitä varmemmin tavoitamme eri oppimistyylit ja juurrutamme taitoja käytettäväksi arjessa, sanoo Jääskinen.

Oppiminen vaatii heittäytymistä ja tarvitsee turvaa

Kokemuksellinen oppiminen vaatii uskallusta heittäytyä, edes vähäisen.

Ihminen, niin aikuinen kuin lapsi, voi heittäytyä kokemaan ja oppimaan kuitenkin vain kokiessaan riittävää turvaa.

– Jokainen on vähän haavoittuvainen ja herkillä uusissa tilanteissa ja uusissa ryhmissä, joihin liitymme – myös me aikuiset ja ammattilaiset. Siihen on oltava tilaa ja sitä voidaan yhdessä myös turvallisesti tutkia.

Jääskinen laskee kädet syliin ja jatkaa:

– Tunnetaitojen oppiminen alkaakin aina sen aistimisesta ja tutkimisesta, mitä itsessä kulloinkin on elossa.

 

Lue aiheesta lisää!

 


Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM® -koulutus 40 op

Katso lyhytvideo koulutuksesta opiskelijoiden kertomana tästä. Löydät alkavat koulutukset täältä.

  • Vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus
  • Koulutuksia kesäyliopistoissa ympäri Suomen
  • 7 lähijaksoa ja etäopiskelua
  • Opettajille, varhaiskasvatusopettajille, toimintaterapeuteille, puheterapeuteille, psykiatriseen sairaanhoitoon, lastensuojeluun, sosiaali- ja terveyspuolelle ja muille ammattilaisille
  • Koulutukseen sisältyy 300-sivuinen Tunnetaito-ohjaajan käsikirja
  • Lue lisää koulutuksen rakenteesta
  • Seuraava koulutus alkaa Mikkelissä 7.11. (haku 7.10. mennessä)

Tervetuloa mukaan!

 

Tunnetaidot eivät ole pelkkää tunteiden hallintaa – itsemyötätunnolla on merkitystä

Lapsi on rohkaistunut itseilmaisussaan. Nuori näkee itsensä arvokkaana. Ryhmässä on kannustettu toisia. Riitoja ratkottu rakentavasti.

Näitä ja paljon muitakin tunnetaitojen siemeniä lähtee itämään tunnetaitoryhmissä, joissa tunteisiin tutustutaan ja tunnetaitoja harjoitellaan aisteja ja eri menetelmiä hyödyntäen kouluissa, päiväkodeissa ja mm. kuntoutusterapioissa.

– Elämme hektisessä maailmassa, missä nopeus ja suorituskeskeisyys näkyvät lasten ja nuorten olossa. Tunnetaitoryhmä on paikka, missä omalle itselle on aikaa ja missä omat jutut tulevat kuulluiksi. Jo sillä on valtava merkitys, sanoo Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjä, kouluttaja Anne-Mari Jääskinen.

Jännityksen hetkellä on muistettu hengittää. Epävarmuudessa on puhuttu itselle lempeästi.

 

Tunnetaitokouluttaja Anne-Mari Jääskinen. Kuva: Nelli Kivinen.

– Tunnetaitoryhmässä lapsi ja nuori saa ymmärrystä siihen, että hankalillakin tunteilla on tehtävänsä ja niistäkin selviää. Ennenkaikkea lapsi saa keinoja toimia omien tunteidensa kanssa ilman niiden tukahduttamista.

Itsemyötätunto on tärkeä hyvinvointitaito

Tunnetaidot eivät Jääskisen mukaan ole pelkästään hyvää käytöstä tai hankalien tunteiden pois säätelemistä.

– Tunnetaitojen pohja on siinä, että tuntee itsensä ja tunnistaa oman kehonsa tunneviestejä. Sen jälkeen voi opetella kuulemaan niitä ja rohkaistua kohtaamaan tunteensa, ottaa ne tosissaan. Siten voi toimia itseä ja toisia kohtaan rakentavasti. Joskus se tarkoittaa myös päättäväisen ei:n sanomista ja toisen pettymyksen sietämistä, Jääskinen kuvailee.

Ei voi olla aina kaikille miellyttävä, jos haluaa voida hyvin.

 

Itsemyötätunto on Jääskisen mukaan tärkeä osa tunnetaitoja.  Aikuinenkaan ei aina kykene toimimaan omien arvojensa mukaisesti, kun riittävän voimakas tunnekuohu vyöryy yli. Aivojen hälytyskeskus ottaa silloin vallan ja taistele-pakene -järjestelmä aktivoituu.

– Jos itseään sättii näissä tilanteissa lisää, sisäinen uhkakokemus voimistuu eikä rauhoittumisjärjelmämme pääse palauttamaan meitä hätätilasta.

Sisäinen puhe toimii myös tunnetilan säätelijänä

Lapset oppivat sisäisen puheen tapansa suurelta osin aikuisilta. Äänensävy ja tapa arvostella tai kannustaa itseä on usein lähiaikuisten kieltä. Aikuisen merkitys itsemyötätunnon oppimisessa on suuri.

– Se, miten lasta kohdellaan vaikkapa pettymyskiukkujen tai motivaatiokuoppien kohdalla, mallintaa lapselle sitä, miten itseen voi suhtautua, kun kaikki ei menekään hyvin tai ei ole ollut voimavaroja toimia rakentavasti, Jääskinen kuvaa.

Tunnetaitoryhmissä vaikeatkin tunteet nostetaan normaaliin elämään kuuluviksi. Taitojen oppimisesta ei tehdä lapselle kuitenkaan lisäpaineita. Ihminen on inhimillinen ja joskus tunteet vain vievät meitä.

– Jokainenhan tekee aina parhaansa omien voimavarojensa ja ymmärryksensä puitteissa.

Aina harjoiteltu taito ei yksinkertaisesti ole aivojen tavoitettavissa. Näin on esimerkiksi silloin, kun voimakas tunne on tiputtanut ihmisen ns. lisko- eli kehoaivojen ohjaukseen. Jääskinen kuvailee, että silloin olemme alimmalla säätelytaitotasolla, missä toisen ihmisen tuki – kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen ja tunteen vastaanottaminen voivat nostaa itsemme taas pinnalle. Toisen ihmisen läsnäolo ja kuulluksi tulemisen tarve tunteiden tyynnyttämisessä eivät häviä siis aikuisenakaan.

Aina emme pysty säätelemään voimakkaita tunteita, vaikka se teoriassa olisikin mahdollista.

 

Tunnetaitojen opettaminen vastuuttaa myös aikuisen

Tunnetaitojen oppiminen poikkeaa tiedollisten taitojen oppimisesta, joissa usein voi pärjätä pelkästään asian ymmärtämisellä. Tunnetaitoja sen sijaan opitaan vain käytännössä harjoittelemalla. Eniten itse vuorovaikutustilanteissa, mutta paljon voidaan oppia ja harjoitella myös tavoitteellisissa tunnetaitohetkissä.

– Tunnetaitojen opettamisessa olennaista on poistua kognitiivisen tiedon opettamisen areenalta ja laskeutua kokemisen maailmaan yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Millaiselta tuntuu juuri nyt? Mistä sen tunnistan kehostani? Mitä hoksaan hengityksestä, kun harjoittelen sitä?

Tarkoitus on itsekin aikuisena olla tutkivasti ja avoimesti läsnä sille, mitä opettaa. Harjoitella hengitystä, tutkia kehon reaktioita ja omia ajatuksia, huomioida kehon asentojen vaikutusta ja luoda tilaa itseilmaisulle eri tavoin.

– Moni opettaja kuvailee, että tunnetaitojen opettamisessa joutuu oppimaan itsekin uuden tavan omaan opettajuuteen. Ihmisenä tasavertaisen aseman ottamiseen oppilaan kanssa. Siitä syntyykin usein hedelmällisimmät ja koskettavimmat kohtaamiset ja nuori tai lapsi uskaltaa itsekin avautua.

– Näen sen niin, että arjen keskelle syntyy luottamuksen ja kohtaamisen tila, joka itsessään kantaa koulu- tai päiväkotipäivien läpi niinä hankalinakin päivinä. Näin itse opettaminen muissakin aineissa helpottuu, sanoo Jääskinen.


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus 4 vuotta – taitoja jo 10 000:lle lapselle

Ensimmäinen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus starttasi kesäkuussa 2015 Tuusulassa.
Valmistuneita ohjaajia on jo noin 250. Tunnetaitoja on ohjattu koulutuksen mukaisesti jo yli 10 000:lle lapselle ja nuorelle Suomessa.

Mikä?

Vuoden kestävä 40 opintopisteen laajuinen ammatillinen täydennyskoulutus.

Kenelle?

Lasten ja nuorten kanssa työskenteleville tai sellaisiin tehtäviin aikoville.

Esim. opettajat, varhaiskasvatusopettajat, kuntoutusterapeutit, psykiatriset sairaanhoitajat, iltapäiväkerhojen ohjaajat, lastensuojelun ammattilaiset, harrastustoiminnan ohjaajat, sijaisvanhemmat, perhetyöntekijät jne.

Missä voi kouluttautua?

Koulutuksia järjestetään kesäyliopistoissa eri puolilla Suomea Helsingistä Rovaniemelle. Katso alkavat koulutukset täältä.

Missä ohjaajat työskentelevät?

Koulujen ja päiväkotien lisäksi tunnetaitoja opetetaan LTTO-koulutuksen mukaisesti ympäri Suomen niin toiminta- kuin muissakin kuntoutusterapioissa, sijaiskodeissa, lastensuojelussa, psykiatrisessa sairaanhoidossa, iltapäiväkerhoissa, harrastustoimintojen yhteydessä ja yksityisten yrittäjien tarjoamissa avoimissa tunnetaitoryhmissä.

Millainen koulutussisältö on?

Monia eri menetelmiä hyödyntävä koulutus, jossa ammattilainen tutkii omaa tunnemaailmaansa ja kehittää omia tunnetaitojaan ja samalla oppii ammatillisesti käytännön työkaluja tukea lapsia ja nuoria tunnetaidoissa.

7 lähijaksoa, verkko-oppimisympäristö, pienryhmätyöskentelyä ja oppien reflektointia omassa työssä tai lähiympäristössä.

Lopputyönä lasten tai nuorten tunnetaitoryhmän ohjaaminen.

Lisätietoa täältä.

 

Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia

Kun Filppula aloitti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, hän pelkäsi, voisiko oppia enää mitään uutta. ”Mutta tästä tulikin vähän syvempi matka.”

Ajomatkalla pelotti. Saapa nähdä, meneekö tässä rahat hukkaan.

Sijaisvanhempana ja pitkään lastensuojelussa töitä tehnyt Katri Filppula ajoi kohti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen ensimmäistä tapaamista.

Filppula oli opiskellut töiden ohessa mieleen ja mielenterveyteen liittyviä asioita, ja vuosien työ lastensuojelussa oli tuonut paljon kokemusta.

­Kun auto kääntyi kolmen lähipäivän jälkeen kohti kotia, olo oli innostunut.

– Jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen huomasin, että tässä lähestytään asiaa ihan eri näkökulmasta kuin koskaan ennen. Oli laskeuduttu mielen ja pään tasolta kehoon, tunteiden kehollisuus tuntui tosi isosti!

 

Sinä olet tervetullut meille, vaikka keskellä yötä

Filppulan perhe toimii nyt viidettä vuotta päivystysperheenä lastensuojelussa. Kodissa asuu 16. sijaislapsi.

Lapsi saattaa tulla perheeseen hyvin lyhyellä varoitusajalla, mihin vuorokauden aikaan tahansa.

– Välttämättä emme tiedä lapsesta juuri mitään, ehkä iän ja nimen ja sijoituksen syyn, mutta siitä tutustuminen sitten alkaa.

Lapselle tilanne on usein todella pelottava, hämmentävä ja ristiriitainen, mutta se, mitä lapsesta ulospäin näkyy, vaihtelee paljon.

– Osa lapsista on kokenut elämänsä aikana jo niin paljon, että he saattavat tulla meille ihan niin kuin olisimme aina tunteneet. Vauriot ovat niin suuria, ettei tilanne aiheuta näkyvää jännitystä.

Osalla lapsista hätä sijoituksesta näkyy itkuna, pelkona, varautuneisuutena, aggressiivisuutena.

Pelko saattaa kohdistua myös sijaiskotiin: millainen paikka tämä on, mitä mulle täällä tehdään.

 

”Sinä pikkuinen. 
Saavut yllättäen keskelle arkeani,
vähän hämmentyneenä ja eksyneenä.
Otan sinut omieni joukkoon ja
levitän suojelevat käteni ympärillesi.
Silitän sinut hiljaa uneen ja sanon:
ei mitään hätää, ei mitään hätää pikkuinen
minä olen tässä!”

 

Lapsen hätä ei poistu käskemällä – auta lapsi takaisin turvalliseen yhteyteen

Moni lapsi on kokenut myös väkivaltaa kodissaan ja kantaa sen jälkiä ja pelkoa itsessään.

– Lapsi, joka on kokenut väkivaltaa, on joutunut tilanteeseen, jossa hän on fyysisen kivun lisäksi joutunut kestämään yksin sietämättömiä tunteita. Se on hyvin traumatisoivaa.

Koettu väkivalta näyttäytyy lapsissa monin eri tavoin, lapsesta riippuen. Käytös voi olla esimerkiksi aggressiivista tai jonkun roolin taakse menemistä.

­- Oireilu tai lapsen käyttämät suojelumekanismit ovat hyvin erilaisia, vaikka kyseessä olisivat sisarukset, joista molemmat ovat kokeneet väkivaltaa. Turvan puuttuessa toinen lapsi saattaa ylivirittyä, ja lapsi on ikään kuin “taistele ja pakene” -tilassa, ja toinen lapsi voi pudota alivirittyneeseen tilaan, jossa lapsi passivoituu ja sulkee itsensä kontaktista.

Lapset usein myös syyllistävät itseään kokemastaan väkivallasta.

– Saattaa olla, että lapsi on oppinut, että kun olen kiltti ja teen kaiken kiltisti, niin mitään pahaa ei tapahdu. Hän ajattelee, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan ja sitä kautta kokee vääränlaista vastuuta asioista.

Trauma saattaa aktivoitua aivan tavallisessa perhehetkessä, jossa joku käyttää ääntä vähän enemmän. Pelästynyt lapsi voi esimerkiksi juosta huoneeseensa piiloon.

Lapsi ei välttämättä edes ymmärrä, mitä hänessä ja tilanteessa äsken tapahtui, joten sitä avataan rauhassa ja turvassa.

– Lapsen kokema hätä ei poistu käskemällä, vaan katsomalla pinnalla näkyvän käyttäytymisen taakse ja auttamalla lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan ja turvalliseen yhteyteen aikuisen kanssa.

Samalla lasta rauhoitetaan omalla olemuksella ja hengityksellä, hyväksyvällä kosketuksella, jos lapsi antaa koskettaa.


”Vaikka samalla sisimmässäni suren, 

miksi toiset saavat enemmän
kannettavakseen kuin toiset.
Aikuinenkaan ei aina ymmärrä,
miten sinä pieni viaton voisit ymmärtää.”

 

Näe lapsi käytöksen takana – luo turvallista tilaa tulla näkyviin

Perhehoitajan on vaikea ja mahdotontakin nähdä, mitä kipuja selviytymiskeinojen taustalla on. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi kaiken käytöksen, oirehdinnan ja mahdollisten diagnoosien takaa, Filppula painottaa.

– Syvimmillään meidän työssä on kyse turvan luomisesta, siitä, että lapsi tuntee, että saa tulla ulos suojakuorestaan ja purkautua turvallisesti. Tähän ei voi lasta hoputtaa, vaan lapsi tuottaa omilla ehdoillaan ja keinoillaan sen, mitä pystyy. Tätä koulutus vahvisti paljon.

Katri opettaa kaikille lapsille myös syvähengityksen – se on perheessä paljon käytetty työkalu.

Tunteita työstetään jatkuvasti myös muun muassa maalaus- ja savitöiden avulla.

Sijaisvanhempana lasten kanssa jaetaan myös ikävä omia vanhempia kohtaan – oli tilanne kotona sitten millainen tahansa.

– Vaikka tilanne kotona olisi millainen, lapsi tuntee surua ja ikävää omia vanhempia kohtaan, ja myös niitä sanoitetaan, niiden kanssa ollaan. On tärkeää hyväksyä se, että tunteita nousee, eikä niitä paineta takaisin lapseen.

 

”Pikkuhiljaa tulet aina vain tutummaksi,
opin tuntemaan tapasi pyytää apua,
opin tuntemaan itkusi eri vivahteet,
opin tuntemaan naurusi ja ilosi eri aiheet,
opin tuntemaan miltä tunnut sylissäni,
opin tuntemaan tuoksusi,
opin tuntemaan pehmeät kätesi kaulallani
ja märät suukkosi poskillani.”

 

Luottamusta testataan aggressiolla

Lapsen luottamus siihen, että hän saa kuulua joukkoon juuri sellaisena kuin on, kasvaa hitaasti ja vaatii paljon työtä.

Lapsi saattaa alussa taistella tuntikausia siitä, ollaanko nyt menossa nukkumaan. Hän voi huutaa, heitellä tavaroita, yrittää löydä toisia, sylkeä, haastaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

– Itsestä tuntuu tosi pahalta ottaa kaikkea sitä aggressiota vastaan ja samalla tiedän, että tämä auttaa lasta. Kuuntelen lasta ja hänen tunteitaan, olen molemmille läsnä, mutta en tingi siitä, että nukkumaan mennään. Kun siinä tilanteessa muistaa, että kun mä nyt rakennan tämän perustuksen, niin meillä kaikilla on mukavampi jatkaa.

Lapselle tunteet ja hänen oma käytöksensä saattavat olla myös jotakin hyvin pelottavaa ja ulkokohtaista.

– Voi olla, että lapselle on puhuttu esimerkiksi vain känkkäränkästä, joka tulee ja menee ja saa tekemään pahaa, ja käsitys siitä, että on kyse hänen omista tunteistaan ja tarpeistaan on jäänyt täysin syntymättä.

Oman kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ovat usein joutuneet olemaan jo pienestä pitäen aikuisen roolissa, huolehtimaan itsestään ja ehkä sisaruksistaan, vanhemmistaan.

– Heille voi olla vaikeaa käsittää, että aikuinen on se, joka tekee ja määrittelee asiat. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lasta kuunneltaisi, vaan sitä, että hänelle ei sysätä sellaista vastuuta, jota hänen ei kuulukaan kantaa. Lapsen pitää saada olla lapsi, ja aikuinen kantaa vastuun.

Kyllä sinä pystyt! Me pystymme tähän yhdessä!

Oirehtivan käytöksen takia lapsi on saattanut saada itselleen vahvan leiman ”ongelmalapsena” ja hänen osallistumistaan perheen menoihin tai päiväkoti- tai koulutyöhön on ehkä rajoitettu.

Tätä ”Et sä kuitenkaan pysty” -rajaa Filppulan perhe purkaa lastensa kanssa.

– Lapselle on hirveän tärkeää, että hän kuuluu joukkoon. Jos käytöksen takia osallistumista aletaan rajoittaa, se vaikuttaa lapsen itsetuntoon, ja lapselle alkaa kehittyä huonommuuden identiteetti.

Toisinaan oirehtivan lapsen ympärille on rakennettu niin paljon erilaisia tukimenetelmiä, että lapsen tila on lähes hävinnyt.

– Kehossa ja askeleissa saattaa näkyä sellainen voimattomuus, ikään kuin ymmärrys siitä, ”etten kuitenkaan pysty enkä kykene”, ja voi olla, että tätä ”pystymättömyyttä” aikuiset olivat lähteneet vahingossa vahvistamaan.

Filppuloiden perheessä kaikki lapset osallistuvat tasavertaisina suurperheen elämään ja tapahtumiin.

– Se on lapselle hyvin eheyttävää ja itsetuntoa korjaavaa huomata, että hän oikeasti pystyykin! Hän ei ole erilainen tai huonompi kuin muut. Tunteet saavat olla, niitä ei laiteta pois tai kielletä, mutta niiden synnyttämän käytöksen takia ketään ei hylätä joukosta.


“Kun vihdoin näen vilpittömän hymysi
ja huolettomat leikkisi,
juuri sen hetken haluan tallettaa,
syvälle sydämeeni.
Ja lisään hentoja siipiä selkääsi,
yksi haiven kerrallaan.


Älä pelkää pikkuinen,
lähdet kyllä vielä vahvaan lentoon,
siipesi kyllä kantavat sinua,
ja sinua kyllä kannetaan.”

 

Mistä apua itselle omissa tunnekuohuissa?

Parin kuukauden päästä sijoituksesta elämä sijaisperheessä usein tasoittuu. Alku on silti lähes poikkeuksetta raskasta, myös sijaisvanhempien omien vuoristorataa kulkevien tunteiden takia.

– Olen hyvin herkkä ihminen, mikä on hyvä asia tässä työssä, mutta kriisistä kriisiin kulkeminen on samalla työn raskaimpia puolia.

Filppula kokee, että Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksesta hän sai konkreettisia työkaluja lasten tunne-elämän tukemiseen ja samalla tukea myös itselleen. Kun erilaiset, hankalatkin tunteet hyväksyy ensin itsessään, ne hyväksyy paremmin myös toisessa.

– Tärkeä kysymys onkin, pystynkö minä aikuisena ottamaan vastaan lapsen tunteita. Uskallanko kohdata niitä yhdessä lapsen kanssa, vai yritänkö ohittaa tai hillitä lasta kokemasta tunteita?

– Tässä elämässä näitä tunteita todella on, ja ne kertovat meille tärkeistä tarpeista. Liiallisella positiivisuudella voidaan tehdään hallaa, jos se tarkoittaa kärsimyksen kieltämistä. Kärsimys on olemassa, ja etenkin näissä lapsissa. On tärkeää voida sallia ja tehdä todeksi myös suru, pelko ja ikävä.

 

”Lopulta tulee se hetki 
ja minun täytyy sanoa sinulle:
Onnellista matkaa pikkuinen.
Kiitän mielessäni matkasta kanssasi.
Sinä kasvoit
minä kasvoin!”

 

(Runo: Katri Filppula)


 

Kuvassa Katri Filppula ja perheen nuorin biologinen lapsi Iisa. Katri tarjoaa lasten tunnetaito-ohjausta yksilö- ja ryhmäohjauksena. Katrin tavoittaa osoitteesta tunnetaitajat@gmail.com

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen ryhmiä.

Tunnetaitoja vahvistetaan korjaavien vuorovaikutuskokemusten kautta – näin neurotiede sen vahvistaa

“Lapsi vajoaa tavoittamattomiin, eikä häneen saa kontaktia. Aina joukkuevalinnan hetkellä sama tilanne”, huokaa opettaja. “Joka kerta se ratkoo ristiriidat nyrkein, vaikka on jo eskarissa – miten se voi kouluun mennä?” jatkaa esikouluopettaja. Millaista infoa neurotiede ojentaa meille valintojemme tueksi näihin tilanteisiin? 
Kuvat: Ingimage

Laumaeläiminä tarpeemme on liittyä toisiimme

Emotionaalisen turvan merkitys on meissä vahva jo kohtulaisena. Kellumme lämmössä, johon läheisten äänet vaimeina kumisevat ja ravinnon- sekä hapensaantimme on fyysisesti napanuoralla varmistettu. Elämämme on kirjaimellisesti kannateltua.

Ihmisen laumaan liittymisen tarve jatkumona kohtukokemukselle on elintärkeä. Ainoastaan toisiin liittymällä – hoivatuksi tulemalla – selviämme hengissä. Sosiaalisen liittymisen tila onkin hermostomme levollisin tila. Silloin voimme turvallisesti kurottautua kontaktiin, ilmaista tarpeemme ja ihanteellisimmillaan ne tulevat riittävästi vastaanotetuiksi. Näin ketjuuntuessaan tämä turvallinen hermoston tila meissä pysyy aktiivisena, emmekä putoa alemmille aivoalueiden ohjauksille.

Jokainen meistä on emotionaalisesti liitetty laumaamme jollain tavalla. Toiset heikommin, toiset vankemmin.

Hermostomme perusvire rakentuu levolliseen tai reaktiiviseen suuntaan riippuen siitä, millainen on ympäristön tila ja lähi-ihmistemme kohtaamisen tavat. Tämä määrittelee pitkälti tulevaisuudessakin sen, miten tunnetilanteissa toimimme.

Esimerkiksi päihteitä käyttävässä, tunneilmaisultaan arvaamattomassa perheessä on tärkeääkin olla valppaana suojaamaan itseään tarvittaessa, mitä taas ei tarvita tunnesiteiltään turvallisessa ja sensitiivisessä kasvuperheessä. Myös synnynnäinen temperamenttimme ja mahdolliset neuropsykiatriset oirekirjot vaikuttavat osaltaan hermostomme reaktiotapaan.

Hermostomme kolme tilaa

Neurotiede on 2000-luvulla laajentanut autonomisen hermoston käsitettä. Nykyään tiedetään, että aktivoivan sympaattisen hermoston rinnalla toimiva rauhoittava parasympaattinen hermostomme jakaantuu kahteen vastakkaiseen – levollisen ja kontaktiin hakeutuvan sekä lamaannuttavan ja passivoivan toiminnan – haarakkeeseen.

Polyvagaalisen teorian kehittäneen neurofysiologi, tohtori Stephen Porgesin (2001) mukaan autonominen hermostomme koostuu siis kolmesta toisiinsa hierarkisesti liittyvästä tasosta, joita voidaan kuvata käänteisen liikennevalomallin mukaisesti näin:

  • TURVA – Sosiaalisen liittymisen hermosto (parasympaattisen hermoston haarake), joka aktivoituu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tämä on kehittynein hermostomme osa, joka osaltaan vastaa rauhoittavasta tunnesäätelystämme. Olomme on levollinen ja luottavainen, ja voimme suunnata toisia kohti. Jos emme kuitenkaan pääse kokemaan turvallista liittymistä toisen ihmisen kanssa, tipahdamme hermostomme astetta kehittymättömämmälle tasolle myös tunnesäätelytaitojen kannalta:
  • UHKA – Taistele ja pakene -hermoston (sympaattinen hermosto) toiminnan alaisuuteen. Tämä osa laittaa kehomme toimimaan ja aktivoitumaan puolustaaksemme itseämme uhkaavassa tai pelottavassa tilanteessa. Kehomme fysiologiset toiminnot kiihtyvät ja yliviritymme – valmistaudumme suojautumaan millisekunneissa. Aktiivisuutta tuntuu etenkin rintakehän alueella. Jos tämäkään toimintamalli ei tilanteessa toimi, pudottaudumme viimeiselle, alkukantaisimmalle tasolle:
  • HENGENVAARA – Lamaannu ja jähmety -hermoston (parasympaattisen hermoston toinen haarake) toiminnan tasolle, mitä eläimillä kutsutaankin valekuoleman tilaksi. Tilanne tuntuu sisäisesti siltä, ettei ole enää mitään keinoja vaikuttaa tilanteeseen itse. On koitettava selviytyä tulemalla mahdollisimman näkymättömäksi, kuten voimakkaissa häpeän ja hämmennyksen hetkissä ja rajuissa henkisten ja fyysisten rajojen rikkomistilanteissa. Tästä puhutaan myös liskoaivojen toimintana. Tällöin kehomme toiminnot hidastuvat ja vaivumme alivireiseen, passivoituneeseen tilaan – ikäänkuin suljemme itsemme kontaktista. Tämän hermostosysteemin toiminta on aktiivinen Porgesin mukaan eritoten vatsan alueella. Ehkäpä “kuin ilmat olisi lyöty pihalle” -olo kuvastaakin juuri tätä.

Tämä autonomisen hermostomme järjestelmä aktivoituu nopeasti ja automaattisesti – ennenkuin edes tiedostamme mitä meissä tapahtuu.

Kaikki hermoston tasot ovat evoluutiossamme merkittäviä. Myös kuolleeksi tekeytymisen taito on säilyttänyt meitä hengissä – se ei siis yksistään ole huono asia, vaan äärimmäisissä tilanteissa mielekäs selviytymiskeino. Emme siis ole hermostomme automaation uhreja vaan juuri se on tehnyt meistä selviytyjiä!

Ihmissuhteissa ei kuitenkaan päästä vuorovaikutukseen kuolleeksi jähmettymällä vaan juurikin kontaktiin kurottautumalla, vaikka sisällämme kuinka pelottaisi. 

Lohdullisesti hermostomme on koko elämämme ajan muovautuva ja voimme itsekin vaikuttaa sen tilaan niin kehon kuin mielenkin kautta. Psykofyysiset terapeuttiset lähestymistavat perustuvat juuri tähän muovautuvuuteen ja keho-mieliyhteyteen.

 

Kannatteleeko aikuinen minua ja tunteitani – onko tässä kehossani turvallista olla?

Jos turvallista vuorovaikutusta ei pääse kokemaan, eikä lähellä ole emotionaalisesti kannattelevia aikuisia, kyky olla levollisesti yhteydessä omiin tunteisiin, kehon tuntemuksiin ja toisiin ihmisiin kehittyy heikoksi ja puutteelliseksi. Tunnekehoyhteys haurastuu, eikä tunteita siten ole mahdollista tunnistaa. Tunteiden ilmaiseminen muuttuu enemmän tahdottomaksi reaktiivisuudeksi kuin tiedostavaksi tunteiden sanoittamiseksi.

Niin sanottu tunnetilojen sietoikkuna kapeutuu ja lapsi tipahtaa helposti pienemmästäkin ärsykkeestä sen ulkopuolelle. Varsinkaan aivojen kuormittuessa ongelmien ratkaiseminen ja tunteiden sääteleminen eivät onnistu. Käyttöenergian vähentyessä ohjaus siirtyy aivojen ja hermoston alempiin osiin ja käyttäytyminen muuttuu reaktiiviseksi. Silloin lapsi aktivoituu toimimaan voimakkaasti itsestään ulospäin tai passivoituu ja kääntyy sisäänpäin, tavoittamattomiin.

Sisäisesti nämä ovat hermoston selviytymiskeinoja lapselle liian uhkaavaksi tai kuormittavaksi koetusta tilanteesta.

Niin riittävän yhteyden vaille jääminen, hauras tunnekehoyhteys kuin hermoston tasoilla alemmas tipahtaminenkin näkyvät lapsista ja nuorista kullekin yksilöllisellä tavalla. Kuka vaikeissa tilanteissa vajoaa näkymättömän panssarilasin taakse, kuka syyttää muita, kuka paiskoo tavaroita, kuka valehtelee päästäkseen pälkähästä tai kohtelee ystäviään fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisesti.
Myös lapsen luontainen kehittymättömyys pudottaa lapsen hermostojärjestelmässään alemmalle tasolle tuon tuosta, kunnes säätelevä etuotsalohko pikkuhiljaa kypsyy – nuoreen aikuisuuteen saakka. Tulet siis tarvitsemaan kärsivällisyyttä lapsesi kanssa vielä pitkään.

Korjaavat turvan kokemukset hermoston kehitysmoottorina 

Neurotieteen tutkimukset antavat tuloksillaan selkeän suunnan aikuisille lisätä turvan kokemusta haastavissa vuorovaikutustilanteissa lasten kanssa uhan lisäämisen – tuomion, rangaistusten ja yksin jättämisen – sijaan. Näin tarjoamme korjaavia kokemuksia lapsen hätätoiminnossa olevalle hermostolle – olimme sitten vanhempia, sijaisvanhempia, opettajia tai terapiatyötä tarjoavia. Hätä kun ei poistu käskemällä, vaan turvaa riittävästi lisäämällä.

Voimme katsoa pinnalla näkyvän läpi ja nostaa lapsen hermoston aktivointitasoa hengitys kerrallaan takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan.

Mitä alemmalla tasolla lapsi on, sitä enemmän hän sinua tarvitsee

Vanhempana on hyvä tiedostaa, että mitä alemmalle hermoston tasolle lapsi kussakin hetkessä on joutunut, sitä enemmän hän tarvitsee emotionaalisen turvan kokemusta sinulta, jotta voi nousta hermostojärjestelmässään ylöspäin.

Ojenna siis kätesi ja kutsu lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaansa. Anna tilaa, kiireettömyyttä, syliä, silitystä, hyräilyä, hyväksyvää katsetta ja ilmettä, kosketusta olkapäälle, avointa kehosi asentoa, rauhallista hengitysrytmiä, lempeää ja kutsuvaa äänensävyä, kainaloon kaappaamista, yhdessä puuhastelua, käteen tarttumista, rohkaisua, olon ja sisäisen myllerryksen ymmärtävää sanoittamista. Välitä sitä turvallista olemusta, mikä sinulle on luontaista välittää.

Vasta ylimmälle portaalle päästyään lapsi on kykenevä keskustelemaan tilanteesta tai ylipäätään rauhoittumaan.

Ylöspäin kipuamaan ei pieni lapsi, eikä teini-ikäinenkään pääse vielä omin konstein – siihen hän tarvitsee sinua, turvallista aikuista.

Kun sosiaalisen liittymisen hermosto taas pikkuhiljaa aktivoituu, koko lapsen olemus vapautuu. Kehon asento ja rintakehä avautuu, pään asento nousee, jännitys kehosta vapautuu ja lihakset rentoutuvat, katse avartuu kohtaamaan ja korvat ottamaan verbaalista viestiä vastaan – levollisuus alkaa välittyä pienen pienten kehollisten avautumisten myötä. Ehkä myös sanoja alkaa löytyä yhteiseen vuorovaikutukseen hengitettäväksi, vastaanotettavaksi ja ihmeteltäväksi.

Näin itsesäätely alkaa kokemus kokemukselta lapselle mahdollistua. Tunnetaidot saavat ensisiemeniään ja aikaa myöten idut alkavat kurottautua taivasta – ja muita kohti.


RENTOUTA KASVOSI – AKTIVOI LEVOLLISUUTESI

Sosiaalisen liittymisen hermosto on kytköksissä kasvojen lihaksistoon – katseeseen, puheeseen ja kuulemiseen sekä kehon avoimiin eleisiin. Turvallisessa tilanteessa ne avautuvat vastaanottamaan, uhkaavassa tilanteessa ne sulkeutuvat. Nämä lihakset säännöstelevät myös sydäntä ja sitä kautta kiihtymistämme tai rauhoittumistamme. Levollinen kasvojen ilme siis aktivoi rauhoittumista fysiologisesti – näin levollinen lapseen katsominen rauhoittaa myös sinua.

Kokeile kasvojesi ja hengityksesi rentouttamista näin:

  • Sulje silmäsi ja anna hartioidesi valahtaa alaspäin.
  • Kuvittele, että otsaasi koskettaa lempeät, lämpöiset sormenpäät, jotka kulkevat hitaasti kulmiesi yli toiselta puolelta toiselle rentouttaen koko otsasi, silmäkulmasi ja silmäsi.
  • Anna kulmiesi laskeutua alaspäin ja silmiesi levätä kuopissaan.
  • Anna kielen valahtaa rennoksi suussasi.
  • Aisti hengitystäsi ja sen rytmiä. Anna sen keinuttaa ja hyväillä sinua sisäisesti.
  • Kuvittele tuoksuttavasi nenäsi alla pientä herkkää kukkaa, josta juuri ja juuri saat hennon vienon tuoksun havaittavaksesi. Varo, ettei hento kukka taivu hengityksestäsi.
  • Voit halutessasi vielä kokeilla, mitä silmät kiinni hymyileminen sinussa vaikuttaa – kun kukan tuoksu saa mielihyvähormonit sisälläsi pisaroimaan.

Mitä aistit kehossasi ja olossasi? Muuttuiko olotilasi? Millaisissa tilanteissa voisit käyttää tätä tukenasi?


Artikkelissa lähteinä käytetty:

Anssi Leikola, Jukka Mäkelä, Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma. Katsaus Duodecim-lehdessä 1/2016.

Stephen W. Porges: The polyvagal theory: New insights into adaptive reactions of the autonomic nervous system. US National Library on Medicine National Institutes of Health. 4/2009. Saatavilla: National Center for Biotechnology Information.

Kirsi Törmi: Miksi minulle aina käy näin? Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme. 5.10.2017 Uudistuva terveydenhoito.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen kehittäjänä ja pääkouluttajana sekä tunne- ja taideterapiaohjaajana.

“Vaikka tunnetaitoryhmä ei ole terapiaa, niillä on usein terapeuttinen vaikutus lapsiin ja nuoriin. Läsnä on koulutettu, myötätuntoinen ja itsekin tunteva ohjaaja. Kun lapsi saa tilaa ja konkreettisia keinoja ja väyliä ilmaista itseään, moni tunnemykkyrä avautuu ja hermosto rauhoittuu. Lapsi rohkaistuu enemmän olemaan se, joka on ja epämukavatkin tunteiden kokemiset normalisoituvat. Minä saankin olla minä – kaikkine väreineni! Näitä kokemuksia on joka kerta yhtä koskettava kuulla.”

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

“Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – “nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. “Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. “Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. “Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen “miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi “nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, “katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, “mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • “Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • “On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • “Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • “Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren “kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • “Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • “Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • “Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

 

 

Kysely kertoo: Näin tunnetaitojen opettelu vaikuttaa aikuiseen ja lapseen

Tunnetaitojen opiskelu todella vaikuttaa – niin aikuiseen kuin lapseenkin. Työ tuntuu merkityksellisemmältä, empatia toisia kohtaan ryhmässä kasvaa ja tunteista puhuminen lapsilla helpottuu. Muutokset ohjaajissa ja lapsissa huomasivat ohjaajien itsensä lisäksi sekä kollegat että kotiväki.

Teksti: Inkeri Meriluoto
Kuvituskuvat: Laura Vanhapelto

97% vastanneista koki ymmärtävänsä lasta tunnetaitojen opettelun myötä paremmin.

Miten tunnetaitojen tietoinen opettelu vaikuttaa lapsiin? Entä miten se vaikuttaa aikuisiin itseensä – kaikkiin niihin opettajiin, lastentarhaopettajiin, lastenhoitajiin, toimintaterapeutteihin ja muihin lasten kanssa työskenteleviin noin sataan ammattilaiseen, jotka ovat Suomessa valmistuneet lasten tunnetaito-ohjaajiksi? Tätä selvitettiin lyhyellä verkkokyselyllä viime vuoden lopussa. Kyselyyn vastasi 35 lasten tunnetaito-ohjaajaa, jotka olivat ohjanneet tunnetaitoja yhteensä lähes 700 lapsen kanssa.

“Kuulen toistuvasti ammattilaisilta siitä, miten ryhmän ilmapiiri parantuu ja avoimuus kasvaa tunnetaitojen opettelun sekä aikuisen myötätuntoisen suhtautumisen myötä. Tämä kysely vahvistaa asiaa entisestään”, sanoo ammattilaisille tarkoitetun koulutuksen kehittänyt ja itsekin lasten tunnetaitoryhmiä ohjannut Anne-Mari Jääskinen.

94% vastanneista kokee työnsä tunnetaitojen opettamisen myötä merkityksellisemmäksi. Tunnetaitoryhmissä moni ohjaaja kokee pääsevänsä lasten kanssa olennaisimman äärelle ja konkreettisesti tukemaan lapsia elämäntaidoissa.

“Tunteiden äärelle pysähtymisissä lapsenkin on luontevaa jakaa itsestään asioita, jotka muuten jättäisi sisälleen. Kaikki tämä vaikuttaa myönteisesti aikuisen ja lapsen väliseen yhteyteen, ja sen kautta koko ryhmän ilmapiiriin”, Jääskinen jatkaa.

Vaikutus lapsiin: Itsetunto ja -ilmaisu vahvistuivat, sosiaaliset taidot kasvoivat, ryhmässä oli kivaa

Suurimmat muutokset lapsissa tapahtuivatkin ohjaajien mielestä siinä, miten lapset rohkaistuivat ilmaisemaan itseään sekä puhumaan tunteistaan. Myös lasten itsetunto näytti vahvistuvan.

Valtaosa vastaajista sanoi lasten ilmaisevan itseään rohkeammin tunnetaitojen opettelun myötä.
77% vastanneista ohjaajista arvioi lasten itsetunnon vahvistuneen tunnetaitotyöskentelyn tuloksena paljon tai erittäin paljon.

Tunnetaitojen opettelemisella oli myös selvä vaikutus ryhmään ja lasten sosiaalisiin taitoihin. Ohjaajat kokivat, että tunnetaitojen oppiminen lisäsi ryhmässä myönteistä ja empaattista ilmapiiriä.

Tunnetaitojen opettelemisella oli näkyvä vaikutus myös siihen, miten hyvin lapset viihtyivät ryhmässä, miten he ratkaisivat ristiriitoja, ilmaisivat omia rajojaan ja toisaalta kuuntelivat toisia ja ottivat heidän tunteitaan huomioon.

“Useat tutkimukset vahvistavat, että läheiset ihmissuhteet ovat yksi suojaavimmista ja onnellisuutta ennustavimmista tekijöistä ihmiselämässä. Hyvät tunnetaidot ovatkin avain myös lämpimiin ihmissuhteisiin”, kuvailee Jääskinen.

Reilusti yli puolet arvioi, että sosiaaliset taidot lisääntyivät paljon tai erittäin paljon.

Levollisuutta myös ryhmän sisälle

Vastausvaihtoehtoina kaikissa arvioissa oli myös Ei yhtään, jonkin verran ja vaihtelee eli joskus paljon, joskus ei ollenkaan.

Näiden vastausten määrä kasvoi, kun arvioitiin tunnetaitoryhmän vaikutuksia ryhmän työrauhaan ja lasten malttiin. Silti juuri kukaan ei vastannut, että tunnetaitojen opiskelu ei olisi vaikuttanut näihin asioihin lainkaan.

Tunnetaitojen opiskelu kasvatti siis myös ryhmän levollisuutta, lisäsi kärsivällisyyttä ja malttia sekä välillä myös oppimisrauhaa.

68% vastaajista koki, että empaattinen ilmapiiri ryhmässä kasvoi paljon tai erittäin paljon. 

Vaikutus ohjaajiin: Ymmärrys lisääntyi, taidot ja rohkeus kohtaamiseen kasvoivat, työ tuntui merkityksellisemmältä

Lasten tunnetaito-ohjaajien saama koulutus on vahvasti kokemuksellista, ja tähän on syynsä.

Se, miten aikuinen voi itsensä ja omien tunteidensa kanssa, vaikuttaa vahvasti hänen kykyynsä kohdata lapsi ja auttaa lasta tunnekuohuissa ja tunnetaitojen kehittymisessä.

Tämän allekirjoittavat kaikki kyselyyn vastanneet.

Omien tunnetaitojen kartuttaminen onkin vaikuttanut vastaajien mukaan merkittävästi, miten he kohtaavat lapsen.

Omien tunnetaitojen vahvistaminen on vaikuttanut erittäin paljon myös siihen, miten ohjaajat kohtaavat itsensä. Yli 90 prosenttia vastaajista kertoo yhteyden itseensä syventyneen tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa.

Suurin muutos on ohjaajien mukaan tapahtunut siinä, että he ymmärtävät lapsen käyttäytymistä nyt paremmin ja pystyvät myös tukemaan lapsia paremmin.

Koulutus onkin tuonut kasvatustyön ammattilaisille selvästi lisää varmuutta kohdata lapsia ja heidän tunteitaan ja syventänyt yhteyttä lapsiin.

”Iästä riippumatta ihmisen syvin tarve on tulla kuulluksi ja ymmärretyksi omassa kokemusmaailmassaan, etenkin omien tunteidensa kanssa. Kun tulee kuulluksi, olo rauhoittuu jo sillä”, Jääskinen kuvaa. ”Pienetkin myötätuntoiset kohtaamisen hetket päivän aikana vaikuttavat suuresti – niin lapseen kuin aikuiseen ja sitä kautta koko perheen tai ryhmän ilmapiiriin.”

Viesti kollegoille: Kaikki alkaa omien tunnetaitojen kasvattamisesta

Ohjaajien viesti muille lasten kanssa työskenteleville kollegoilleen on selvä: Lasta voi ohjata vain niissä taidoissa, jotka osaa itse. Siksi omien tunnetaitojen kasvattaminen on tärkeää, ja myös palkitsevaa.

Tunnetaitojen harjoittelemisen vaikutukset myös leviävät. Moni ohjaaja kertoi, että tunnetaitotyöskentely on saanut niin kollegat kuin vanhemmatkin havahtumaan tunteisiin ja tunnetaitoihin.

”Mielestäni jokaisen kasvattajan pitäisi käydä opiskelemassa tunnetaitoja. Se ei ole aina niin yksinkertaista kuin luullaan. Tunnetaitojen harjoittelu lapsen kanssa vaatii luotettavan, myötäelävän ja läsnäolevan aikuisen. Rauhallinen, turvallinen ja lasta arvostava ilmapiiri on tärkeää.”

”Nämä asiat ovat lasten kanssa korvaamattoman tärkeää oppia. Kaikki muu onnistuu paremmin, oppiminen ja toisten kohtaaminen, kun näitä taitoja on saanut oppia elämän perustukseksi.”

“Tunnetaidot seuraavat voimavarana läpi elämän – itsetuntemuksesta ihmissuhteisiin, oppimisesta terveyteen ja elämään vaikuttaviin monenlaisiin valintoihin”, Jääskinen sanoo. “Tunnetaitoihin panostaminen niin kodeissa, päiväkodeissa kuin kouluissakin on siksi myös syrjäytymisen ennaltaehkäisyä.”

Tunne&Taida kokosi vastaukset sähköpostilla lähetettynä verkkokyselynä marraskuun aikana. Lämmin kiitos kaikille kyselyyn vastanneille ammattilaisille!

Lue myös, kuinka tunnetaidot kiinnostivat opettajia tungokseen asti Educassa!


Miten tunnetaitoja opetetaan lapsille?

Lasten Tunnetaito-ohjaajat tutustuttavat lapsia tunnetaitoihin kullekin ikäryhmälle ja erilaisille tarpeille räätälöitävien toiminnallisten ja kokemuksellisten harjoitusten avulla.

Ryhmissä opetellaan muun muassa tunnistamaan, miltä eri tunteet kehossa tuntuvat, miten itseään voi hengityksen avulla auttaa tunnekuohussa ja miten tunteita voi tutkia, purkaa ja ilmaista turvallisin keinoin kehon kautta esimerkiksi tanssimalla tai maalaamalla.

Tunnetaidot linkitetään lapsen omaan kokemusmaailmaan, ja niistä harjoitusten teemat myös usein nousevat.

Samalla harjoitellaan omien ja toisten rajojen kunnioittamista ja havaitaan, millainen vaikutus erilaisilla ajatuksilla ja teoilla on omaan ja toisten oloon.

Myös sadut, satuhieronta ja myönteinen kosketus ovat tärkeitä turvallisen oppimisympäristön luomisessa, tunnesanaston kasvattamisessa ja hyväksynnän välittämisessä lapselle.

Kaiken pohjana on turvallinen, kohtaava vuorovaikutus, joka mahdollistaa uusien taitojen opettelun.

Ryhmätapaamisia on usein 8-15, ja yksi tapaaminen kestää puolesta tunnista puoleentoista tuntiin lasten iästä riippuen.

Katso ohjaajia omalta alueeltasi täältä.


Artikkelin kirjoittaja (VTM) Inkeri Meriluoto on itsekin Lasten Tunnetaito-ohjaaja, Toimiva Perhe-ohjaaja ja valmistunut myös koulutetuksi hierojaksi 2006. Inkeri on toiminut yli kymmenen vuotta toimittajana ja toimituspäällikkönä lääketieteen ja farmasian alalla. Hän toimii Tunne&Taidassa kouluttajana osassa Etelä-Suomen koulutuksia.


Sinustako lasten tunnetaito-ohjaaja? Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksia käynnistyy useilla paikkakunnilla.

Kysy lisätietoja: koulutus (at) tunnejataida.fi

Lue kokemuksia koulutukseen osallistuneilta täältä.

Riidoissa ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan varmistaa, että yhteys rakentuu ja turva palaa

Kukaan ei ohjelmoi itseensä toimintamalleja, vaan hänet ohjelmoidaan ulkoapäin, sanoo dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemi painokkaasti luennollaan Järvenpäässä.

Aikuiset lapsen ympärillä ohjelmoivat hänet vuorovaikutuksen laadulla – sillä, miten lapsen olemiseen ja toimintaan vastataan.

– Ihminen on ulkoaohjelmoituva olento, jonka lapsuus kestää kaikista elävistä olennoista pisimpään, oikeastaan järjettömän pitkään.

Sillä on tarkoituksensa – ohjelmointiaika ja sen myötä mahdollisuudet ovat laajat. Mutta koska ihmisyyteen ominaisena kuuluu sekä-että –asetelma, tähänkin liittyy riskinsä. Ihmisaivot ovat nimittäin kehitysvaiheessaan myös hyvin haavoittuvaisia vuorovaikutuksessa tapahtuville tilanteille ja kuormittaville stressitekijöille etenkin, jos aikuisen tyynnyttävää kanssasäätelyä ei ole saatavilla.

Sajaniemen mukaan aivojen kannalta murrosikä on tärkein kehityksen aika, jopa sikiö- ja varhaislapsuutta tärkeämpi. Silloin tapahtuu uudelleen järjestäytymistä sekä hermosolujen karsiutumista lapsuuttakin kiivaammin ja hermosolujen välille kehittyy myeliinia, mikä nopeuttaa tiedonsiirtoa aivoissa.

Ihmisen mieli, aivot ja vuorovaikutus ovat toisiaan alati ruokkiva kokonaisuus, mihin Sajaniemi lukee myös aivojen kanssa samankaltaisia tunnistimia omaavan suoliston. Näistä tekijöistä vuorovaikutus on ainoa tapa oppia stressin ja tunteiden säätelyä, mihin vaikuttavat ensisijaisesti kolme alkutekijää:

  1. Geneettinen perimä, josta puolet kromosomeista saamme äidiltä ja puolet isältä. Sitä, miten geenejä luetaan ja miksi juuri tietyt geenit aktivoituvat on oma tieteenlajinsa. Sajaniemi vertaa sitä noidan reseptikirjaan, missä on sekä hyviä että pahoja, jopa myrkyllisiä reseptejä, joista käytettävät reseptit valitaan.
  2. Raskausaika. Päihteiden ja tupakan lisäksi sikiölle on yhtä vaarallista, jos äiti kokee pitkäaikaista ja voimakasta stressiä. Tällöin äidin aivot uivat kortisolissa, jolloin istukan suojarakenne pettää. Stressihormonia siirtyy silloin istukan kautta sikiöön, mikä vaikuttaa lapsen ohjelmoitumiseen. Lapsi voi tällöin syntyä ”näkien kauhua kaikkialla” –ohjelmoinnilla, toisin sanoen herkästi reaktiivisena.
  3. Kaikki muut ympäristötekijät, mitä lapsi vuorovaikutuksessa kohtaa niin lähiaikuisten kuin ikätovereidensa kanssa – päiväkodissa, koulussa, vapaalla ja etenkin kotona.

Aivomme skannaavat jatkuvasti ympäristöämme uhan varalta

Aivojen tärkein tehtävä on vastaanottaa informaatiota ja ohjata toimintaa sen perusteella, mitä se informaatiosta tulkitsee. Tutkan lailla toimiva neuroseptiivinen järjestelmämme skannaa ympäristöstä ja etenkin toisten ihmisten kasvoilta – silmien ja suun seudun ilmeistä – jatkuvasti uhan tai turvan merkkejä. Esimerkiksi ryhmätilanteissa lapsi peilaa automaattisesti muita ryhmän lapsia ja aikuisia – stressi ja tunteet tarttuvat.

Tunteet ovat ennen kaikkea kehossa aistien kautta syttyviä fysiologisia muutoksia, olemisen tiloja, jotka vasta käsitteellistämisen myötä ja sanojen kautta jäsentyvät mielessämme tunteiksi, havainnoi Sajaniemi. Tunteet siis syntyvät kehossa. Kuitenkin ainoastaan emotionaalisesti merkattu aistimus saa meissä aikaan toimintaa.

Jos järjestelmämme bongaa ympäristöstä uhan merkin, mikä on jokaisen subjektiivinen kokemus, sympaattinen hermostomme aktivoituu ja tuottaa käyttövoimaksemme adrenaliinia. Tällöin myös hypotalamus, joka osaltaan vastaa etuotsalohkon ja siten tunteiden säätelystä, aktivoituu ja lisämunuaisen kuorikerros alkaa erittää stressihormoni kortisolia. Hippokampus, muisti- ja oppimisen pankkimme, on erittäin herkkä kortisolille.

– Jos aivot uivat kortisolissa pitkiä ja toistuvia yhtäjaksoisia aikoja, hippokampuksessa alkaa tuhoutua soluja. Oppiminen vaikeutuu eikä muistista saa palautettua asioita niin kuin ennen. Tämän tietää jokainen stressaantumista kokenut aikuinenkin, sanoo Sajaniemi.

Tilanne kuitenkin korjaantuu, jos rauhoittumisen tilaan taas päästään. Se taas edellyttää, että turvan merkkejä on enemmän kuin vaaran merkkejä. Aikuinen toimii lapselle tällaisena turvan merkkien välittäjänä. Katseen ja kosketuksen, oman rauhallisen olemuksen kautta ja lopuksi, kun lapsi on palautunut takaisin yhteyteen itsensä ja aikuisen kanssa, tilannetta ja lapsen tunnetta kannattaa myös sanoittaa.

Uudelleenohjelmointi tapahtuu korjaavien kokemusten kautta

Kun Sajaniemen luettelemia stressitekijöitä ja niiden vaikutuksia kuuntelee, voi aikuiselle tulla lohdutonkin olo – niin vanhempana kuin ammattilaisena. Onko mitään tehtävissä, jos elämän alku on ollut heikko ja turvaton, eikä lapsi ole saanut riittävästi turvallista kanssasäätelyn mallia? Jos lapsi on siis kovin reaktiivinen, jähmettyy tai hyökkää herkästi, voiko sitä vielä muuttaa?

– Ihminen voidaan aina ohjelmoida uudelleen, lohduttaa Sajaniemi. Aivot on plastinen elin, mikä muovautuu koko elinikämme ajan.

Kun lapsi tai nuori saa korjaavia kokemuksia, toisin sanoen turvaa ja myönteistä ohjaamista rangaistuksien ja tuomitsemisen sijaan, ja kun näitä pitkäjänteisesti lapselle toistetaan, alkavat aivot ohjelmoitua uudelleen.

– Joskus pitkäjänteisyys tarkoittaa kuukausia, joskus useampaa vuottakin, mutta aikuisen on luotettava siihen, että ihminen – niin lapsi kuin nuorikin – on lähtökohtaisesti auttavainen, antelias ja toisille hyvää tahtova. Tämän ihmisen perusominaisuuden on mahdollista tulla esille, kun lapsi saa siihen myönteistä ohjausta.

Jos lapsi toimii taistele-pakene-jähmety –tilastaan käsin, ei hän siinä tilassa jäähypenkille ohjattaessa tai pois joukosta siirrettäessä opi säätelyn taitoja, vaan kokemaan lisää uhkaa ja pelkäämään rangaistuksia.

– Lapsen aivot hälyttävät silloin vieläkin lujemmin ”vaara, vaara, vaara!” ja silloin käyttäytymishäiriön riski kasvaa, jatkaa Sajaniemi. Torjutuksi tuleminen ja yksin jääminen on suurin stressi- ja hälytystila lapselle. Sosiaalisia taitoja ei myöskään opita kuin sosiaalisissa yhteyksissä, ryhmissä.

– Riidoissakaan ei ole tärkeää selvittää kuka teki ja mitä, vaan miten tilanne jatkuu. Miten sosiaalinen yhteys rakennetaan uudelleen ja turva palautetaan. Tämä on aikuisen tehtävä. Ryhmästä on luotava turvallinen ja joukkoon kuulumisen tarve jokaisella tyydytettävä.

– Myös hankalaa lasta voidaan yhteisesti tukea koko ryhmän tasolla: ”Miten me muut voisimme auttaa, kun tämä lapsi ei vielä osaa…?”, kuvailee Sajaniemi. Jos lapsi ei ole oppinut vielä tapaa olla toisten kanssa, sitä voidaan opetella. Aletaankin tarjoamaan sitä, mitä vaille hankala lapsi on, eikä sulkemaan pois joukosta.

Houkuttele lapsi takaisin yhteyteen

Vuorovaikutuksessa ihmisten taajuudet virittyvät toisiinsa nähden muun muassa peilineuronien avulla. Tämän takia aikuisen tapa toimia lapsen tunnetiloissa on merkittävä. Aikuisella on kyky painaa jarrua oman tunteensa kanssa, mutta lapsella sitä kykyä ei vielä ole.

– Tiloissa oleva aikuinen ei saa lasta takaisin yhteyteen, vaan hän vahvistaa lapsen taistele-pakene-hätätilaa. Lapsi tulee houkutella takaisin yhteyteen, verkostoon.

Sajaniemi ottaa puheessaan vielä esiin yhden merkittävän tekijän nykyajassamme – nopean mielihyvän maailman. Pelit, videot ja viihdykkeet on rakennettu antamaan nopeaa palkitsevuutta. Varsinkin nuoret ovat monimutkaisen aivoprosessin johdosta jo biologisesti uuteen suuntautuvia ja hakevat mielihyvää uusista asioista. Jos mielihyvää saadaan liian helposti ja jatkuvasti, se vahvistaa dopamiinijanoa. Toisin sanoen, jos dopamiiniannoksia saa vailla sinnikkyyden ja mukavuusalueen venyttämistä, on riski tulla riippuvaiseksi ja janota aina vain lisää.

Summa summarum, läsnä oleva kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus, kanssasäätely, yhteyteen palauttaminen turvan merkkien välittämisellä, lapsen tylsyydenkin sietäminen ja sinnikkyyteen kannustaminen ovat stressin ja tunteiden säätelyn kehittymisessä avaintekijöitä.

Juttu on kirjoitettu Tunne&Taidan järjestämän, dosentti ja neuropsykologi Nina Sajaniemen luennon pohjalta.

Kuvat: Pixabay


Nina Sajaniemi on dosentti ja neuropsykologi, ja työskentelee Helsingin Yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Sajaniemi on ollut myös mukana kirjoittamassa kirjaa Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin (2015) PS-Kustannus.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä löytyy Nina Sajaniemen ADHD-liitolle tekemä kalvoesitys täältä.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2

Tavoitteellisessa tunnetaitojen opettelussa tunteiden kanssa toimimista harjoitellaan turvallisen ja koulutetun aikuisen kanssa. Tunnetaitojen oppimisessa toteutuvat parhaimmillaan niin lapsen osallisuus, ilmiöoppiminen kuin mielen hyvinvointitaitojen ja sosiaalisten taitojenkin oppiminen.

Tunnetaitojen opettelussa lapsi pääsee havainnoimaan, kokemaan ja harjoittelemaan sitä, miten tunteisiin ja omaan oloon voi vaikuttaa ajatusten, kehon ja toiminnan kautta. Kun omia vaikuttamismahdollisuuksia näin tulee vahvistettua, voidaan ylilyöntien kärkiä loiventaa ja kavereiden kanssa sattuvissa tilanteissa on ennalta harjoiteltua mallia, mihin tukeutua.

Toistoja tunne- niin kuin muissakin taidoissa tarvitaan satoja ja taas satoja, jotta aivojen hermoyhteydet niiltä osin vahvistuvat ja aivojen taitoradat kehittyvät myönteiseen suuntaan. Siltikin tunnekuohu niin lapsella kuin aikuisella lyö helposti yli, eikä omia säätelyn taitoja hetkessä välttämättä tavoita. Voimakas tunne kun herää meissä sekunnin sadasosissa, mihin järkipuoli ei hitaampana heti ehdi mukaan. Varsinkaan lapsella, jolla säätelykeskus aivoissa toimii vielä raakileena ja tarvitsee säätelytukea.

Näetkö, miten paljon tarvitsen tukeasi? Näetkö tämän näkyvän taakse?

Tuomitsevan aikuisen ääni sisäistyy lapsen sisäiseksi puheeksi

Lapselle tunteen kanssa yksin pärjääminen on kuormittavaa. Hämmennys ja voimakkaat tunteet, mille ei saa aikuisen jäsentävää sanoitusta jäävät mieleen pyörimään vailla vastauksia. Lapsen mieli kääntää koetut hankalat tilanteet usein itsensä syyksi. Näin käy varsinkin, jos tilanteessa ollut ikätoveri tai aikuinen on ollut hyökkäävä tai määräävä, eikä lapsen kokemukselle ole ollut lupaa tulla ilmaistuksi sellaisenaan – kokemus on kielletty tai tuomittu, tai yksinkertaisesti ohitettu.

Tapa, jolle lapselle tunnetilanteissa puhutaan, sisäistyy lapsen sisäiseksi ääneksi, jolla hän myöhemmälläkin iällä itselleen puhuu. Tuomitseva, rankaiseva ja vaativa, tai vähättelevä ja ohittava puhetapa liimautuu mieleen ja nousee sieltä etenkin itselle hankalissa tilanteissa yhä uudelleen sisäisenä puheena solvaamaan tai vähättelemään, vaikka juuri niissä tilanteissa tarvitsisimme myötätuntoista, hyväksyvää ja kannustavaa puhetta itsellemme. Pärjäät ja selviät! Ei ole hätää. Kaikki me teemme virheitä. Tämäkin voidaan selvittää.

Ilman kokemusta, että olen hyväksytty, ei lapsi voi rakentaa itselleen hyväksyvää asennetta itseensä. Vaikka tällaista kokemusta ei kasvatusympäristössä ja perheessä olisi saanut, siihen voidaan saada korjaavia kokemuksia myös toisissa lapselle luontaisissa ryhmissä tai sosiaalisissa tilanteissa, kuten erillisissä tunnetaitoryhmissä.

Olen hyväksytty. Olen kosketettu.

Kun saa omassa kehossa kokea, taidot piirtyvät paremmin mieleen – myös aikuiselle

Pelkät neuvot tai tunnekorttien yhdessä katselu eivät ryhmässäkään riitä tunnetaitojen sisäistämiseen. Rangaistus aikuisen mielestä väärin toimitussa tilanteessa ei myöskään auta toimimaan oikein seuraavalla kerralla. Sen sijaan konkreettinen asentojen, hengityksen, äänensävyjen ja myönteisen kosketuksen harjoittelu sekä omista tunteista yhdessä puhuminen piirtyvät kehon muistiin, josta taidot ovat lähtökohtaisesti helpommin otettavissa äkillisissä tilanteissa neuvojen muistamista nopeammin käyttöön.

Jos tunneymmärrys perustuu pelkästään tunteiden ajatteluun, pysymme mielen analysoinnissa tuntemisen sijaan. Ajatteleminen toisin sanoen vie meitä pois tuntemisesta. Usein ajattelussa pysyminen johtaa myös tuomioihin ja arvosteluun joko itseä tai toisia kohtiin. Silloin mieli selittää tunnettamme, mutta tunne jää edelleen tuntematta, kehomme kannettavaksi.

Sen sijaan tunteen kanssa rauhassa oleminen, hengitteleminen kaikessa, mitä sisällä tapahtuu, avaa yhteyttä myös kokonaisuuksia hahmottavaan, aivojen rauhoittavaan yläpuoleen. Saamme henkilökohtaisen Zen-mestarimme paikalle. Tämän takia kokemus tunnekehoyhteydestä eli yhteydestä tuntevaan kehoomme on tunteiden kanssa toimiessa ensiarvoista.

Tuntemista ei voi opettaa, se tapahtuu, kun on riittävästi tilaa ja turvaa tuntea ja ilmaista omaa tunnettaan. Siksi myös tunnetaitojen ohjaajan on tärkeää olla yhteydessä omiin tunteisiinsa ja ymmärtää myös omat heikot kohtansa.

Mikä kiihdyttää oloani, entä miten sitä säätelen? Miten suhtaudun omaan vihaani, entä milloin häpeä loiskuu minusta yli ja huomaan alkavani kontrolloida tilanteita välttääkseni häpeän kokemista? Miten se näkyy suhteessa kollegoihini, toisiin vanhempiin entä lapsiin? Miten löydän itsestäni myötätuntoisemman aikuisen? Tunnetaitojen ohjaaminen ohjaa näin aikuista itseäänkin pysymään yhteydessä tunteisiinsa. Vain siten voi toimia turvallisena mallina myös lapselle.

Turvallinen pesä rohkaisee tuntemaan.

Täähän on helppoa, vai onko?

Tunteet ovat suhteellisen yksinkertaisia fysiologisia reaktioita kehossamme, mutta suhteemme niihin tekee ne usein monimutkaisiksi tunnistaa, ymmärtää ja käsitellä. Sama koskee tunnetaitoja. Niistä lukiessa taidot on helppo ymmärtää ja lukiessa tulee nyökyteltyä kirjoittajan ajatusten tahtiin. “Juuri noin, näinhän tunteiden kanssa tulee toimia.” Eri asia on, miten taitoja ottaa käyttöön itse tunnekuohun hetkellä, varsinkin jos taitoja ei ole harjoitellut edes siellä mielessään.

Taitoja tulee siis itse pitää yllä omassa arjessaan ja lasten kanssa. Hengittelyn, myönteisen kosketuksen ja vaikkapa ajatusten vaihtamisen ylös kohottaviksi ja omia vahvuuksia huomaaviksi voi ottaa jokapäiväiseen käyttöön monessa eri tilanteessa. Jokainen nyt-hetki on arvokas harjoittelukenttä. Oppimisprosessi tunteiden kanssa on elinikäinen – erehdyksineen, onnistumisineen ja taitojen kartuttamisineen.

Tunnetaitojen harjoittelu tulisikin ottaa lapsen luontaisissa ryhmissä ympärivuotiseksi kohteeksi. Viikoittaisiksi tunnetaitotunneiksi tai tuokioiksi juurruttamaan aivoihin syvempää taitorataa. Silloin ainakin kuohuhetken jälkeen taitoja voi ottaa käyttöön, jos ei ihan siellä tunteen aallonharjalla keikkuessaan.

Mun kiukku irvistää.

Kun näkee, että muutkin, niin itsekin rohkenee

Erilaisissa lapsen luontaisissa ryhmissä – koulussa, päiväkodissa ja harrasteryhmissä – harjoiteltavat tunnetaidot rohkaisevat lasta jakamaan sisäisyyttään. Kun ryhmässä kokee, että aikuista kiinnostaa se, mitä minä koen ja ajattelen, voi ilmaisu alkaa vapautua kerta kerralta enemmän. Myös tässä toisten malli ja avoin tunneilmapiiri tukevat ilmaisuun.

Tunnetaitojen opettelu ei ole pelkästään hyvään käyttäytymiseen opettelemista, vaan ennenkaikkea omaan itseen tutustumista ja rohkaisua ilmaisemaan itseään, jotta ylilyönneiltä tunteiden sisälle pakahtuessa voitaisiin välttyä. Kun omia tunteitaan tunnistaa, voi niitä tunnistaa myös toisissa sujuvammin. Vuorovaikutus muuttuu avoimemmaksi.

Ohjaajalle tunnetaitoryhmän ohjaaminen on usein voimaannuttavaa, sillä ryhmässä on mahdollista kokea hyvinkin syvää tunnetason yhteyttä.

”Tunnetaitoryhmän vetäminen on ollut minulle todella antoisaa. Keskustelumme olivat välillä niin syvällisiä, että tunsin suuria liikutuksen tunteita, kun esimerkiksi pieni poika osasi niin ihanasti sanoittaa omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan nuoresta iästään huolimatta. Työparinikin on havainnut, miten voimaantunut ja energinen olen tunnetaitotuntien jälkeen.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, lähihoitaja, koulunkäynninavustaja, Ylivieska

Miltä kiusaajasta tuntuu? Eskarilaisten kuvailemana.

Kun lapsi oppii taitoja, se heijastuu myös kotiin

Tunnetaitojen opettelu ujuttaa tunteista puhumista kuin vaivihkaa myös lapsen kotiin. Monessa perheessä vanhemmat saavat lapseltaan neuvoja omien hermojen menetyksen hetkellä tai sisaruksia ja nalleja opetetaan uusille, opituille toimintatavoille. Nuori saattaa saada rohkeutta puhua siitä, mistä aiemmin on vaiennut.

”Mä olen opettanut mun siskollekin tän hengitysjutun.”

Tunnetaitoryhmään osallistunut päiväkoti-ikäinen

Kun koulutettu ohjaaja vielä lähettää kotiin tietoa ja lempeitä yhdessä tehtäviä harjoitteita tai antaa keskustelunaiheita, on mahdollista saada koko perhe mukaan tunnetaitojen opetteluun.

”Jotain sanoin ehkä hieman turhan tiukkaan sävyyn lapsen isälle, niin lapsi tuli eteeni seisomaan ja hyvin rauhallisesti sanoi: “Äiti, nyt sinua kyllä joku hermostuttaa. Sanopa se hermostuttava asia nyt ääneen niin se hermotus helpottaa.”

Tunnetaitoryhmään osallistuneen lapsen äiti

Usein kuultu lause niin kouluissa ja päiväkodeissa kollegoilta kuin lasten vanhemmiltakin on, että ”milloin mekin saadaan osallistua tällaiselle kurssille?” Voi olla, että aikuiset lapsen ympärillä eivät ole ehkä koskaan kunnolla pysähtyneet omien olojensa ja tunteiden kirjon äärelle. Kun ollaan yhdessä ohjatusti asian äärellä, voidaan saada sanoja, joilla avata ennen puhumattomia asioita. Jotain yhteistä tulee tutkittavaksi ja ihmeteltäväksi.

Voidaan lempeästi huomata, miten erilailla kukin meistä tuntee, näyttää tunteensa ja tyyntyy. Ja miten samanlaisia tunteita meillä kullakin kuitenkin on. Tunteet tosiaan tekevät elämästä elämän makuisen!

Rakkaus on kiva ja ihana tunne! Päiväkoti Sympaatin tunnetaitoryhmän tuotosta.

Tunnetaitojen aika on nyt

Kiihtyvän, kasvokkaiselta vuorovaikutukselta alati tilaa ottavan ruutuajan moninkertaistumisen kääntöpuoli näkyy jo nyt lapsissamme. Levottomuutta, hämmennystä ja vaikeutta sietää pettymyksiä. Nopeaa mielihyvää tavoitellaan yhä kiivaammin ja kärsivällisyys on usein hakusessa.

Vihapuheet leviävät sosiaalisessa mediassa napin painalluksella ja itsensä tykätyksi tekeminen tapahtuu sekin pitkälti somen kiemuroissa. Vuorovaikutus on siirtynyt verkkoon, eikä siellä ole aikuinen opastamassa, ohjaamassa myönteiseen ja selittämässä kummallisuuksia, mihin lapsi yksin törmää. Moni tunne jää sisälle möykyksi, eikä lapsi osaa oma-aloitteisesti useinkaan kokemaansa aikuiselle kertoa.

Nyt jos koskaan tarvitaan tunnetaitoja. Taitoja säädellä omia kuohujaan ennenkuin toimii ja toisaalta myös vahvistaa itseään olemaan paras se, joka on sen sijaan, että koittaisi jatkuvasti olla toiseksi paras joku muu.

Kun omiin tunteisiin pystyy suhtautumaan kunnioittavasti, kuitenkaan niiden kuohuihin lähtemättä, ollaan jo pitkällä.

Tunnetaidoissa myötätunto ja jämäkkyys ovat tärkeimmät työkalut.

Kun itseä pystyy kohdata myötätuntoisesti kokemassa hankalia tunteita ja tilanteita, mahdollistuu lempeämpi minäsuhde. Lempeästi itseen suhtautuva lapsi tai nuori suhtautuu helpommin niin myös toisiin. Jämäkkyyttä taas tarvitaan siihen, että pystyy ohjaamaan itseään toimimaan tunteistaan huolimatta. Huolimatta pelosta, menen lempeästi kohti. Huolimatta vihasta hengittelen hetken ennenkuin toimin. Jämäkkyys on myös omista rajoista kiinni pitämistä. En mene toisen tontille hääräämään, enkä kaadu toisen tunteiden alle. Myötätuntoa ja jämäkkyyttä pitää kuitenkin niitäkin opetella. Mallista ja kokemuksesta.

Annetaan näitä kannattelevia kokemuksia lapsille ja nuorille. Niille, jotka ovat oman matkansa alussa – haparoimassa, erehtymässä ja oppimassa. Niille, jotka eniten myötätuntoa ja jämäkkyyttä kasvuunsa kaipaavat. Omaksi suojakseen ja kasvunsa tuekseen.

Ollaanhan mahdollistajia tunnetaidoille. Ollaanhan mahdollistajia myötätuntoisten lasten kasvulle. Jokainen meistä voimme tehdä oman pienen osamme, ja saada itsekin voimaantumista yhteyden syventymisen myötä.

Tunteet yhdistävät meitä iästämme, sukupuolestamme ja asemastamme riippumatta, ja tunnetaitoja opitaan parhaiten yhdessä ihmetellen, kokien ja jakaen.


Lue jutun 1. osa tästä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2


Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus on vuoden pituinen ammatillinen
täydennyskoulutus, jossa tunnetaito-ohjaamisen taitoja opetellaan omakohtaisesti ja toiminnallisesti. Tärkeänä osana on myös opiskelijan oma prosessi omien tunteidensa äärelle.

Seuraavat koulutusryhmät alkavat kevättalvella 2018. Tule mukaan nopeasti kasvaneeseen ammattilaisten joukkoon!


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Anne-Marin kehittämä Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutus pyörii tällä hetkellä niin Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella kuin Oulussakin.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

 

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 1/2

Jokainen meistä on oppinut pärjäämään tunteidensa kanssa omalla tavallaan ilman varsinaista tunnekasvatustakin. Miksi sitten tunteiden kanssa toimimista pitäisi erikseen opetella? Oppivathan lapset kävelyttämättä kävelemäänkin.

Kuvat: Pixabay

Opetushallituksen oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtajana toiminut opetusneuvos Eija Kauppinen on kuvannut tunteita oppimisen näkökulmasta oivallisesti vuoden 2013 kirjoituksessaan näin:

”Oppimisen vuorovaikutteisen luonteen vuoksi tunteilla on aivan erityinen merkitys oppimisessa ja oppimisprosessissa. Tunteet ovat väylä toisten ymmärtämiseen. —Tunteissa onkin pohjimmiltaan kyse ihmisen tarvitsevuudesta ja liittymisestä toisiin. Sen lisäksi tunteissa on kyse arvoista, arvostamisesta ja suuntautumisesta johonkin. Myös siksi on luonnollista, että tunteet ovat läsnä oppimisessa ja opetuksessa monin tavoin.”

Vuosi sitten voimaan tullut uusi opetussuunnitelma sisältääkin niin mielen hyvinvointitaitoja, lapsen osallisuutta, monialaisia oppimiskokonaisuuksia eli puhekielellä ilmiöoppimista ja myös niitä tunnetaitoja. Jotain perää tässä kaikessa mitä ilmeisimmin siis on. Ehkä juuri niissä tunnetaidoissa voisimmekin vielä ihmiskuntana kehittyä nyt kun teknologinen kehittyminen on viety jo huippuunsa.

Digiloikan rinnalle tuntuva tunnehyppy taaksepäin

Kun ammoisina aikoina pelloilla kasvatettiin viljaa ja mullassa kasvoivat mukulat, ei ollut tietoakaan kemiallisista lisäkkeistä. Aikaa myöten ne kuitenkin yleistyivät niin, että alkuperäisestä ja luonnollisesta ruoasta tuli uusi myyntiargumenttinsa, Luomu. Puhdasta, aitoa ruokaa. Kasvokkain tapahtuvalle kanssakäymiselle on käymässä vähän samoin.

Ennen ei ollut muuta viihdykettä kuin toisemme ja kämmenkuoppaan piirretyt harakanhutut. Aikaa myöten ruutujen määrä yksi kerrallaan on lisääntynyt, eikä nykyään ole harvinaista seurata yhden tehtävän kohdalla kahta, jopa kolmeakin ruutua samaan aikaan. Siihen ei juuri kasvokkain tapahtuvaa viestintää enää mahdu.

Naama-ajasta on kovaa vauhtia tulossa aikamme uusi Luomu.

Anne-Mari Jääskinen

Luomuruoka, luomuvuorovaikutus. Ihmisenä tarpeemme kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, pitkäkestoiseen olemisaikaan, lohduttavaan syliin ja kosketukseen ei ole digiaikanakaan muuttunut mihinkään. Se on ja pysyy. Ihmisen syvin tarve ihmisenä olemiseen toisen ihmisen kanssa. Varsinkin elämän alku- ja lopputaipaleella, jolloin inhimillinen tarvitsevuus ja toisista riippuvaisuus on biologisesti suurinta.

Ruutujen ja teknologian lisääntymisen myötä kiire on kasvanut lähes kestämättömiin mittoihin. Ihminen pyrkii olemaan läsnä monessa yhtä aikaa vastoin omaa luontaista rytmiään ja kykyään. Stressikehä on valmis eikä ihminen oikeastaan ole läsnä missään. Vähiten itsessään.

Surullisimmin tämän kaiken seuraus näkyy lapsissamme – niissä, joilta teknologian ulottuminen kaikkialle väistämättä ottaa aikaa naama-ajalta vanhemman, opettajan ja ikätovereiden kanssa. On aika ottaa tunnehyppy takaisinpäin – suorittamisen, monessa olemisen ja ruuduttamisen sijaan kokemiseen ja tuntemiseen, yhdessä oloon ja elämän ihmettelyyn. Löytää tasapaino uuden ja vanhan välille sulkematta kumpaakaan kuitenkaan yksikantaan pois. Teknologiakin kun on tullut jäädäkseen.

Pärjääminen on opittua ja usein itsellemme ja toisille haitallista

Palataan ruuduista siis takaisin tunteisiin. Niihin, joiden kanssa pärjääminen on ennenkin siinä sivussa vain opittu. Mutta mikä on ollut lopputulos sillä, ettei tunteisiin juuri ole aiemmin kiinnitetty huomiota? Mikä on hinta sille, että tunteista puhuminen on ollut meille suomalaisille sukupolvesta toiseen kiellettyä tai vähäteltyä, tai sille ajatukselle, ettei ”turhan nurisijasta koskaan kunnon ihmistä tule”?

Tunteiden kanssa pärjääminen voi nimittäin tämän kaiken seurauksena monelle meistä tarkoittaa hankalien tunteiden kieltämistä ja kapseloimista ylisäädeltyinä tai niiden oksentamista toisten päälle täysin säätelemättöminä. Pärjäämään on voitu oppia myös pitämällä itsensä kaikin aistein kuulostelevana muiden tunteille ja reagoimalla niiden mukaan sen sijaan, että olisi uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen.

Voi olla, että pärjäämiseksi on muodostunut omille tarpeilleen liian suuren tai liian pienen tilan ottaminen ihmissuhteissa. Jos ei ole tullut kuulluksi omien kokemustensa kanssa itselleen riittävästi voi tarve tulla oman asiansa kanssa kuulluksi olla huutava ja näkyä toisten päälle puhumisena tai muiden mielipiteiden jyräämisenä. Vastaavasti temperamentistamme riippuen voi olla, että olemme ottaneet keinoksemme hiljentyä täysin ja liimautua tapettiin – olla olematta tunteinemme. Ehkä sillä keinoin varmistimme oman rakkausannoksemme saamisen, edes sen hippusen.

Mikään näistä keinoista ei ole kuitenkaan hyvinvointiamme ja ihmissuhteitamme ajatellen kannattavaa. Hetkelliset lukkoon menemiset tai kiivastumiset ovat luonnollisia reaktioita, mutta jos ne ovat ainoat tapamme käsitellä tunteitamme ja jäävät päälle, ne alkavat syödä meitä sisältä päin ja kääntyä ihmissuhteitamme vastaan. Muutumme elämää suorittaviksi ihmiskuoriksi, joiden sisällä vellovat käsittelemättömät ja kuulluksi tulemattomat tunteemme. Hämillisinä, vailla vastaanottoa ja jäsentämistä. Kun tervettä peiliä tunteilleen ei saa eikä sitä osaa etsiä, jää niiden kanssa yksin. Aivan kuin lapsena. Silloin ei ole muuta keinoa kuin painaa ne tavalla tai toisella kuulumattomiin – oli se meille hyväksi tai ei.

Lapsi turvautuu luontaisesti aikuiseen

Luontaisesti lapsi turvautuu tunnetilanteissa turvalliseen lähiaikuiseen. Hän hakee katseellaan, sanoillaan ja usein aikuiselle epäloogiseltakin vaikuttavalla käyttäytymisellään hyväksyntää ja turvaa sekä kanssasäätelyä vahvalle tunteelleen. Ihmiselle sosiaalinen liittyminen toisiin on synnynnäinen tarve, eikä lapsi voi yksin ja ilman mallia oppia turvallista selviytymistä tunteiden kanssa.

Tunteiden säätelystä vastaava etuotsalohko kehittyy vuorovaikutustilanteissa. Turvallisissa ja vastavuoroisissa kontakteissa kehitys on myönteistä. Silloin lapsi osaa myöhemmälläkin iällä ottaa kontaktia ja hakea tunteidensa säätelyyn tarvittaessa tukea muilta – kohti kurottaminen on aiemminkin kannattanut, eikä omista tunnereaktioista ole seurannut aikuisen maltin menettämistä tai rangaistusta.

Romanian lastenkodeista aikanaan Ranskaan adoptoitujen lasten etuotsalohkoja kuvatessa havaittiin, että ne olivat ikätovereihin nähden kehittymättömät ja häviävän pienet kontaktin ja kosketuksen puutteesta. Kuitenkin jo suhteellisen lyhyen ajan päästä perheissä oltuaan, turvallisia kontakteja, vuorovaikutusta, kosketusta ja syliä saatuaan uuden aivokuvantamisen jälkeen voitiin todeta, että samojen lasten etuotsalohkot olivat kehittyneet lähes ikätovereita vastaavalle tasolle.

Myönteisellä kontaktilla on siis suunnaton ja korvaamaton vaikutus tunteiden säätelytaitojen, fysiologisesti etuotsalohkon kehittymisessä. Näin on myös aikuisella iällä. Aikuinen lapsi eli aikuinen, jonka tunteet lapsena ovat jääneet vailla vastaanottoa on edelleen kanssasäätelyn tarpeessa. Tarvitaan toista vahvaa aikuista, ikään kuin uutta tervettä vanhempaa tunteiden tunnistamisen, ilmaisemisen ja säätelyn opetteluun. Monelle tämä aikuisiän aikuinen on terapeutti. Aikuisiän terapian tarvetta voidaan kuitenkin kannattelevilla toimilla lapsuudessa vähentää huomattavasti.

Lasta kannattelevat myös tavoitteelliset ohjaushetket

Kun lapsi pääsee osallistumaan ohjattuun, tavoitteelliseen tunnetaitojen opetteluun, hän saa tarvitsemaansa myönteistä mallia toimia tunteiden kanssa, vaikka sellaista mallia ei lähtökohtaisesti omassa kasvukodissaan olisikaan. Ryhmässä tunteiden jakaminen rohkaisee lasta niiden vapaampaan ilmaisuun. Muillakin on tällaista, en olekaan ainoa! Lapsi voi alkaa nähdä itsensä myönteisesti, omat tunteensa hyväksyttävinä ja löytää keinoja toimia tunteidensa kanssa niitä tukahduttamatta. Tämän kautta myös toisten ymmärtäminen ja empatia vahvistuvat.

Yksikin lapsen myötätunnolla kohtaava aikuinen voi olla ratkaiseva. Yksikin kannatteleva lause voi kantaa pitkään. Yksikin hyväksyvä, lohduttava kosketus antaa kokemuksen oman kehon kauneudesta ja luvasta olla vaan.

”Tunnetaitoryhmäkokemukseni vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että tunnetaitoja voi opettaa ja niissä voi kehittyä. Taidot eivät välttämättä tule esiin suurina muutoksina, vaan pieninä edistysaskelina, rohkeuden lisääntymisenä, itsevarmuutena jne.

 Opettajien mukaan muutokset olivat pieniä, mutta selkeästi havaittavia: puheenvuorojen ottamisia, omien rajojen puolustamista, kontaktin ottamista toisiin, jokaviikkoisten tunnetaitotuntien odottamista. Osa vanhemmistakin totesi, että kotona ovat ymmärtäneet toisiaan nyt paremmin.”

Lasten Tunnetaito-ohjaaja, erityisopettaja, Keski-Suomi

Vaikka ulkoisesti muutokset olisivatkin pieniä, ohikiitäviä hetkiä tai hetken pidempään kestävää tunteen kannattelua ennen siihen impulssimaisesti reagoimista, voi sisäinen olo lapsella olla mullistavan erilainen. Uskalsin, minä uskalsin vastata! Rohkenin sanoa, etten halua – rohkenin tosiaan! Vapaus ja rohkeus olla minä voivat ulospäin näyttää pieniltä teoilta, mutta sisäinen rohkeusaskel voi olla mittaamattoman suuri ja ohjata lasta merkittävästi hyvään suuntaan.

Juuri näistä syistä tavoitteellista tunnekasvatusta tarvitaan. Teknologinen kehitys alati keskittymistä vievine digilaitteineen, sukupolviemme vääränlaiset tunnemallit ja ihmisen biologinen, muuttumaton tarve ja oikeus omiin tunteisiinsa haastaa meitä käyttämään lapselle luontaisia ryhmiä – koululuokkia, päiväkotiryhmiä ja harrastusryhmiä paikkoina, joissa tunnetaitoja opetellaan arkisten tilanteiden lisäksi puheeksi ottamalla, mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti harjoittelemalla.

Tunnetaitojen aika on nyt.

Tunnekiviä tunnetaitoryhmässä.

Jutun toinen osa tässä:

On sitä ennenkin selvitty – mihin tarvitaan erillistä tunnekasvatusta? Osa 2/2


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen toimii tunnetaitokouluttajana ja tunne- ja taideterapiaohjaajana. Hän on kehittänyt ammattilaisille tarkoitetun vuoden mittaisen Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, jota koulutetaan tällä hetkellä Järvenpäässä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Ylivieskassa, Seinäjoella ja Oulussa.

Anne-Mari tekee myös luennointityötä mm. vanhempainilloissa ja kouluttaa ammattilaisia lasten tunnetaitojen tukemisessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

Tutustu juuri ilmestyneisiin Anne-Marin tunnetaitokirjoihin niin nuorelle kuin
kasvattajallekin.

 

Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin. Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni. Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012