Mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Keho kertoo tunteen ja antaa avaimia sen säätelyyn

Kuvat: Inkeri Meriluoto, Pixabay ja Ingimage

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja kehomme tarjoaa hyvän välineen niiden säätelyyn, muistuttaa psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila.

Polttaa! Kutittaa! Kuristaa! Puristaa!

Tunteet tapahtuvat kehossamme, ja jokaiseen tunteeseen liittyy kehollisia aistimuksia.

Viha saa sykkeen kohoamaan, kasvot ja koko lihaksiston kiristymään. Suru laskee hartiat, hengityksen, tekee liikkeistä hitaita ja raskaita. Rakkaus lepattaa vatsassa, nostaa varpaille ja niidenkin yli, ilmaan!

Kaikki tämä tapahtuu meissä jokaisessa läpi koko elämämme.

Eroamme kuitenkin siinä, miten näitä tunnemuutoksia kehossamme huomaamme, havainnoimme ja hyödynnämme.

Tunnekehoyhteys on yhteyttä tuntevaan ja kokevaan itseen

Tunnekehoyhteyden vahvistaminen on yksi Lasten Tunnetaito-ohjausten kulmakivistä.

Tunnekehoyhteys on vähän kuin yhteyttä itseen; kun tunnistan, mitä minussa tapahtuu ja mitä tarvitsen, kuulen ja kuuntelen itseäni. Opin tuntemaan itseäni, suojelemaan rajojani ja täyttämään tarpeitani itseäni ja muita kunnioittaen.

Kaikki lähtee tunteen kehollisesta tunnistamisesta. Mitä aistimuksia minussa on elossa juuri nyt, mistä tunteesta ja tarpeesta ne minulle kertovat?

Jos tunnistaminen on vaikeaa, sitä voidaan tukea tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja tai sanallistamalla kehon ulospäin näkyviä muutoksia.

Miltä tunne tuntuu esimerkiksi rintakehässä – tunnetko painoa, puristusta tai liikettä? Huomaan, että puristat käsiäsi nyrkkiin – liittyykö siihen jokin tunne?

Psykoterapeutti, kouluttaja Laura Mannila muistuttaa, että tunteen kehollisen olemuksen tunnistaminen antaa avaimia myös tunteen säätelyyn.

Jos suru puristaa rintaa, mitä tapahtuu, jos koitat hengittää rauhallisesti surun kanssa tai sen läpi? Jos häpeä nostaa olkapäät korviin ja painaa pään kumaraan, mitä tapahtuu, jos lasket hartiat ja kokeiletkin suoristaa päätä ja selkärankaa?

Tai toisinpäin. Ihminen saattaa sanoa, ettei hän anna itsensä koskaan itkeä. Silloin ovea kohti tunteen sallimisen ja säätelyn taitoja voi raottaa kysymällä: Miten sinä sen teet, miten estät itseäsi itkemästä?

Kun löytyy kehollinen tapa estää tunnetta ilmenemästä, löytyy myös avaimia sen sallimiseen ja säätelyyn.

Ja aivan kuten tunnistamisessa tarvitaan aluksi apua, säätelyn oppimisessa tarvitaan turvallista kanssasäätelijää. Lapselle se on usein oma turvallinen aikuinen, aikuiselle toinen läheinen aikuinen tai terapeutti.

– Meille kaikille kehittyy lapsuusvuosien aikana tietty tunteiden säätelyn ja kehon järjestäytymisen ydinrepertuaari. Näihin sisäisiin malleihin vaikuttaa ympäristö, jossa kasvamme ja elämme. Tietyistä kehollisen järjestäytymisen malleista tulee ”ylikäytettyjä”, tietyistä ”alikäytettyjä”. Myöhemmin elämässämme joudumme uudelleen arvioimaan, toimivatko varhain oppimamme mallit myöhemmässä elinympäristössämme, Mannila kuvailee.

Mannila rohkaiseekin aikuisia sanoittamaan lasten tunteiden lisäksi myös kehollisia muutoksia.

– Lapselle kehon tuntemukset ovat usein hyvin konkreettisia ja niiden sanoittaminen auttaa lasta havaitsemaan kehossaan tapahtuvia muutoksia ja sitä kautta myös tunteita. Tunteita ja kehollisia muutoksia voi sanoittaa rinnakkain.

Lapset saavat usein kiinni myös sellaisista mielikuvista, jotka konkretisoivat tunnetta.

– Lapselta voi esimerkiksi kysyä, onko kiukku tällä hetkellä pieni kuten pingispallo, vai jalkapallon kokoinen, vai maapallon kokoinen? Sitten voidaan yhdessä miettiä, mikä voisi auttaa, että maapallon kokoisesta kiukusta saataisiin jalkapallon kokoinen, että sen kanssa olisi hiukan helpompi olla, Mannila havainnollistaa.

Tunteet tulevat ja menevät

Vielä viime vuosituhannella kehopsykoterapiassa haettiin katharsista. Tavoiteltiin tunteen kliimaksia, jonka ajateltiin johtavan helpotukseen, vapautumiseen tai elämänhalun voimistumiseen.

Eli ikään kuin haettiin sitä hetkeä, kun oli saatu itsestä kaikki raskaat ja elämänhalua syövät tunteet pois.

– Tämä ei ole enää kehopsykoterapian pyrkimys. On saatu tutkimusnäyttöä siitä, että esimerkiksi aggression hallitsematon ilmaisu vain vahvistaa hallitsemattoman aggression kokemusta, eikä edesauta säätelyä.

Toisekseen tunteet eivät tyhjene, vaan ne ovat osa elämää. Ne tulevat ja menevät, aina uudelleen, Mannila korostaa.

Puhdistautumisen sijaan tarvitaan taitoja ja uskallusta ottaa tunteita jatkuvasti eri tilanteissa vastaan, tunnistaa niitä, kannatella, säädellä, käsitellä ja ilmaista – tarvitaan siis arkisia tunnetaitoja.

Taitojen avulla voidaan myös tunnistaa tarpeet tunteiden takana.

– Jos häivytämme tunteen ottamatta sitä vastaan, emme kuule, mistä tarpeesta ne yrittävät meille kertoa.

Tunteen, kuten esimerkiksi vihan tai surun, kieltäminen myös kehittää kehoomme tapoja, joilla voimme estää tunteiden tuntemisen ja niiden ilmaisemisen.

Keho ikään kuin järjestyy ylläpitämään tilaa, jossa tunne ei pääse näkyviin tai edes tuntumaan.

– Keinona voi olla vaikka hengityksen katkaiseminen tai joidenkin lihasryhmien jatkuva jännitystila. Nämä voivat kroonistua, jolloin niistä syntyy kehoon fysiologinen blokki. Siksi esimerkiksi keholliset hoidot tai hieronta voivat nostaa pintaan myös tunteita: kun tunnetta pidätellyt lihasjännitys hellittää, saatamme alkaa jälleen tuntea niitä tunteita, joita olemme yrittäneet välttää.

Autonomisen hermoston normaalia toimintaa ja sen säätelyä

Miksei tätä ole kerrottu aikaisemmin!

Näin moni Mannilan asiakkaista toteaa kuultuaan, miten tunteisiin ja vireystiloihin liittyvät keholliset muutokset, kuten sykkeen nousu, aistihavaintojen muuttuminen tai tärinä liittyvät autonomisen hermoston normaaliin toimintaan.

Mannila uskoo, että tiedon lisääminen auttaa tekemään kehollisten muutosten havainnoimisesta vaarattomampaa ja helpommin vastaanotettavaa.

– Tunteen ilmeneminen kehossa voi tuntua aluksi epämiellyttävältä, uhkaavalta tai pelottavalta, ja halu kokea tai käsitellä asioita vain pään tasolla voi siksi tuntua turvallisemmalta.

Silloin kehollista kokemusta pilkotaan avustetusti niin pieniin palasiin, että sen vastaanottaminen tulee mahdolliseksi ja tunnekehoyhteyden vahvistuminen saa alkunsa.

Tieto voi myös vähentää koko tunteiden kehollisuuden hyväksymiseen liittyvää vastustusta.

– Tunteiden kehollisuuteen ei liity mitään mystiikkaa. Mitä enemmän sitä avaamme ja teemme läpinäkyväksi, sitä ymmärrettävämmäksi ja konkreettisemmaksi se usein tulee.


Tiesitkö?

Kehon järjestäytymisen mallit kehittyvät varhaislapsuudessa

Keho järjestäytyy kaiken aikaa vuorovaikutussuhteissa ja kaikessa toiminnassa. Kyse on pitkältä tiedostamattomasta toiminnasta, joka on kuitenkin mahdollista tuoda tietoisuuteen.

Kehon järjestäytymisen mallit syntyvät ja kehittyvät varhaislapsuudessa.

Aikuisuuteen mennessä tietyt mallit ovat usein ylikäytettyjä, toiset alikäytettyjä.

Omaksumamme mallit vaikuttavat siihen, miten reagoimme stressi- ja kriisitilanteissa, miten selviydymme ja miten palaudumme.

Mallit, jotka ovat olleet tarpeellisia varhaisemmassa elämänvaiheessa eivät välttämättä toimi enää – joskus on tarpeen oppia tämänhetkisen elämän kannalta tarkoituksenmukaisempia malleja.

Lähde: Laura Mannilan haastattelu Surukonferenssissa Tampereella 18.4.2018.


Kirjoittajasta

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto on koulutukseltaan VTM, koulutettu hieroja, Lasten Tunnetaito-ohjaaja MM ja Toimiva Perhe –ohjaaja. Inkeri toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen koulutuksiamme.

“Tunnekehoyhteys on sanana monelle vieras, vaikka kyse on hyvin arkisesta ja meissä kaikissa väistämättä tapahtuvasta asiasta: tunteet tuntuvat ja tapahtuvat kehossamme jatkuvasti, vaikka tietoinen mielemme havaitsee niistä vain osan. Tunteet välittävät meille viestejä suhteestamme sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöömme ja yrittävät ohjata toimintaamme.

Ei ole mielekästäkään yrittää tulla tietoiseksi kaikista meissä jatkuvasti tapahtuvista tunnekehomuutoksista, mutta herkkyyttä sen suhteen on usein varaa kasvattaa. Pieni pysähdys kesken päivää voi herättää huomaamaan, millaista tunnekuormaa kehossaan juuri sillä hetkellä kantaa. Se voi olla ahdistusta tai surua esimerkiksi aamuisen riidan takia tai kuplivaa riemua illalla odottavasta ihanasta tapahtumasta.  Tai se voi olla alkavaa kiukkua nälän takia. Hermostusta huonosti nukutusta yöstä.

Mitä varhemmin kuulemme meissä viriävän tunteen, sitä helpompaa sen kannattelu ja säätely usein on – ja sitä enemmän meille jää tilaa valita, miten toimimme kussakin hetkessä.”


Inkerin ruotsinkielinen haastattelu tunnetaidoista kuunneltavissa Ylen Vega Kväll -ohjelmasta täältä. Juttu alkaa kohdasta 9:30.

Inkerin kouluttamat Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukset alkavat syksyllä Hämeenlinnassa ja keväällä Turussa. Haut suoraan ko. Kesäyliopistoihin linkkien kautta. Tiedustelut inkeri(at)tunnejataida.fi tai koulutus(at)tunnejataida.fi.

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

“Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – “nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. “Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. “Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. “Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen “miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi “nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, “katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, “mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • “Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • “On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • “Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • “Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren “kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • “Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • “Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • “Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

 

 

”Mun sisäinen möykky pääsi musta ulos!” Tunnekokemuksia voidaan käsitellä kuvallisen työskentelyn kautta

Tunteilla ei ole aikakäsitystä. Jo kauan aikaa sitten kokemasi tunne voi aktivoitua alkuperäisellä voimakkuudellaan tässä hetkessä. Siihen perustuu osaltaan myös tunnetyöskentelyn vaikuttavuus. Menneitä tunnekokemuksia voidaan käsitellä nykyhetkessä – purkaa ja eheyttää niitä.

Pelkästään verbaalisesti emme pääse tietoisen mielen alle – aitoon tunnekokemukseen käsiksi – sillä sanat pitävät meitä kiinni mielessä ja järjessä, missä itse tuntemista ei ole.

Mieli toimii sanojen kautta ja blokkaa siksi paljon tunnekokemuksen sanatonta kokemisen tilaa. Tunteilla itsellään ei ole sanoja, vaan ihminen luo kullekin kokemukselleen omat sanansa. Sanat siis saattavat luoda kokemuksestamme kapean tai laimean kuvan, tai värittää sitä alkuperäisestä poikkeavaksi, ellet todella ole harjoitellut tunnesanavarastosi rikastamista ja sen käyttöä. Moni meistä on tuskaillutkin sitä, ettei ”tähän oikein ole edes sanoja” tai ”miten mä nyt tämän oikein sanoisin?”

Miten sitten tunnekokemukseen, ehkä kauankin aikaa sitten alaspainettuun tai pitkän aikaa mieltä mustanneeseen, voi päästä käsiksi? Miten tunteitaan voi avata, jos oloilleen ei vielä edes ole sanoja? Miten voi avata jotain, mistä ei edes tiedä mitä se on?

Mieli arvioi ja analysoi, keho kokee

Avain tunteisiin on kehomme, omiin kehollisiin tuntemuksiin laskeutuminen. Analysoimatta, tietämättä, pohtimatta kokemusta järjellä puhki. Helpommin sanottu kuin tehty. Vasen aivopuoliskomme, tuo tietävä, suorittava ja kategorisoiva osa meistä, on tietoyhteiskunnassamme jatkuvasti jollei ylikierroksilla niin ainakin aktiivisessa toiminnassa. Vasemman aivopuoliskon ja ajattelemisen liika aktiivisuus vie meitä kuitenkin kauemmas tuntemiselta, aitoudeltamme.

Mieli on niin innokkaasti mukana kaikessa sanoineen, tuomitsemisineen ja arvottamisineen, että sen hiljentäminen vain päättämällä ei useimmilta meistä suoralta kädeltä onnistu. Sen suojamuurien läpi voidaan kuitenkin päästä aktivoimalla oikeaa, luovaa aivopuoliskoamme, missä sijaitsee oleminen, kokeminen, kuvat, luovuus, tunteminen ja antautuminen.

Oikeaa aivopuoliskoa voidaan aktivoida kaikella aistitoimintoja aktivoivalla toiminnalla.

Näitä ovat esimerkiksi hyväksyvä kosketus, tietoisen läsnäolon ja kehon aistimusten harjoitukset, hengitykseen keskittyminen, luova työskentely kuten maalaaminen, ympärillä olevan todellisuuden aistiminen tietoisesti jokaisen aistikanavan kautta, ja etenkin kaikki sellainen toiminta ja olemisen tapa, missä päästään kokemukselliseen flow-tilaan, jossa aikakin tuntuu häviävän. Koiranpentua silittäessäsi, puutarhaa kuokkiessasi, lapsesi kanssa peuhatessasi, rakastellessasi, neuloessasi, värittäessäsi tai piirustellessasi koukeroita toisensa perään.

Oikea aivopuolisko kokee ja kuvallistaa

Neurotieteilijöiden mukaan oikea aivopuolisko on vasenta kehittyneempi ja aktiivisempi ensimmäisten elinvuosiemme aikana, jolloin sanallinen ymmärryskykymme ei vielä ole kehittynyt. Oikea aivopuolisko siis kokee ilman sanoja. Siksi se tarjoaa suoremman kanavan kehon tuntemuksiin, tunteiden virtauksiin ja elettyjen kokemusten värikkääseen kuvastoon.

Oikea aivopuolisko on tunteidemme perusta. Arjessa tämä yksi monista oikean aivopuoliskon toiminnoista punoutuu vasemman aivopuoliskon hallitsemiin informaation ja sen rationaalisen päättelyn ja lokeroimisen virtauksiin. Näin voimme muun muassa muodostaa kokonaisuuksia ja tehdä päätöksiä, joihin tarvitaan sekä tunteita että analyyttista pohdintaa.

Oikea aivopuolisko käyttää sanattomia kuvia ja kielikuvia sekä koko kehon aisteja informaatiovälineinään. Siksi kuvallinen työskentely on tunteiden käsittelyssä tehokas väylä tunnekokemusten avaamiseen, niiden jäsentämiseen, purkamiseen ja käsittelyyn. Kuvallinen työskentely itsessäänkään ei tarvitse sanoja ollakseen kokijalleen vaikuttavaa.

Kuvalla, joka on sisäisyydestä kummunnut, on verbaaliterapiaa enemmän vaikutusta alitajuntaamme. Kuva, värit ja muoto puhuttelevat ja koskettavat sanoja syvemmälle.

”Jos ei ois sanoja, vois silti maalata.” Tunnetaitoryhmään osallistunut lapsi

Kuvallinen tunnetyöskentely kutsuu heittäytymään

Jokainen, joka on työstänyt tunteitaan paperille tai saveen, tietää omakohtaisesti, miten rentouttava ja vapauttava kokemus luova kuvallinen tunnetyöskentely on. Kuvallisesta työskentelystä on myös tutkimustuloksia. Erään tutkimuksen mukaan stressihormoni kortisolin tuotanto aleni selvästi aikuisilla taiteellisen työskentelyn aikana.

Jopa sosiaalisia taitoja voidaan paperilla harjoitella piirustellen, maalaten ja kokeillen uutta. Ryhmänä tehtävien yhteisten maalausten kautta voidaan tuottaa näkyville kohtaamisen ja rajojen laittamisen haasteita ja kokeilla uusia tapoja niihin. Miten kaksi väriä (ihmistä tai asiaa) kohtaavat paperilla? Mitä uutta syntyy, jos ne kohtaavat? Mitä jää syntymättä, jos ne eivät kohtaa?

Kuvallisen työskentelyn kautta paperille muodostuneesta voidaan esittää kysymyksiä ilman tietämisen pakkoa. Voidaan tutkia, ihmetellä ja pohtia. Ai tältäkö se näyttääkin. Näinkö kaukana nämä osat ovatkin toisistaan? Entä jos ne olisivat lähempänä? Mitä tämä mössö elämässäni on?

Kuva puhuu puolestaan, sillä se herättää tekijässään aina jotain – onhan se syntynytkin alitajunnan eli tuntevan osamme tuotoksena.

Kuvassa työstetty voi antaa mallin, mihin tarttua

Eteen piirrettyä voidaan muokata lähes loputtomasti. Sitä voidaan peittää, kasvattaa, korostaa tai siitä voidaan poistaa elementtejä. Joskus kuvan haluaa tuhota kokonaan ja alkaa luoda jotain ihan uutta. Tuhoamisen – pois pyyhkimisen tai päälle maalaamisen – merkitys luovassa työskentelyssä liittyy sekä vanhasta luopumiseen että jonkin uuden syntymisen mahdollisuuteen, uusiin näkökulmiin.

Ei voi syntyä uutta ennen kuin vanha on pois saateltu, käsitelty. Elämässäkin toistuu jatkuva muutos – luopumisen ja irtipäästämisen sekä uudelle antautumisen vaihtelu. Kuvassa ne voi työstää yhdeksi kokonaisuudeksi, nähdä irtipäästämisen merkitys ja kokea kehossa sen tuoma vapautus. Kuvakaan ei kuitenkaan pääty tuhoamiseen, vaan kuolemisesta syntyy aina jotain uutta, vähintään ihmisen mielessä ja näkökulmissa. Voidaan myös lähteä näkökulmasta, että tämä mitä nyt on on, mitä teen tällä kaikella – miten hyödynnän tämän uudeksi tuhoamatta vanhaa? Voidaan myös tutkia johonkin jumittamisen syitä – jumitanko säilyttämiseen, kaiken tuhoamiseen tai uuden jatkuvaan ahmimiseen? Miltä se näyttää, miten se vaikuttaa siihen, mitä paperille syntyy?

Mitä jos päästäisinkin irti kaikesta raskaasta paperillani (elämässäni)? Pyyhkisin sen mustalla alleen tai repisin palasiksi? Miltä tuntuisi päästää irti siitä, mitä olen vaivalla paperille (elämääni) tehnyt? Miten pelottavalta pelkästään tässä paperilla tuntuu se, ettei menneeseen kuvaan (elämään, ihmissuhteeseen, asiaan) olisikaan enää paluuta? Voisiko jotain uutta syntyä, voisinko antaa sille mahdollisuuden? Tässä paperilla vain?

Näin kuvallisen työskentelyn kautta voi saada ensimmäisen konkreettisen mallin uskallukselle uuden aloittamiseksi. Juuri tähän kokemukseen ja mieleen tallentuneeseen kuvaan voi palata arjen todellisissa tilanteissa. ”Silloinkin uskalsin. Siinä paperilla uskalsin.” Rohkeuden tai uuden näkökulman valitsemisen voi näin siirtää edessä olevaan oikeaan elämän- tai vuorovaikutuksen tilanteeseen. On jo jotain mallia, mihin tarttua.

Kiellänkö vai tuonko vihdoin näkyville?

”Kieltäytymällä näkemästä, kuulemasta, tuntemasta ja käsittelemästä epämiellyttäviä asioita voi ostaa aikaa – siirtää niiden käsittelyä myöhemmäksi ja kenties paremmaksi ajankohdaksi – mutta usein arvaamattoman kalliilla hinnalla. Energia sitoutuukin hetkessä elämisen sijaan asioiden ei-näkemiseen, ei-kuulemiseen, ei-tuntemiseen ja ei-ajattelemiseen.”

Mimmu Rankanen, Taideterapian perusteet, 2009

Itsensä ja todellisuutensa kieltäminen on yksi itsetuhoisen toiminnan ytimistä. Kieltämiseen ja ei-tuntemiseen, kaiken peittämiseen meneekin juuri se tunne-energia, minkä kuuluisi antaa meille voimaa ja potentiaalia kasvuumme. Alamme kääntyä yhä enemmän muuksi kuin omaksi aidoksi kuvaksemme, vääntäytyä suojaaviin rooleihin ja toimintapoihin, defensseihin. Ja niin alun perin suojaksemme tarkoitetusta tavasta olla ja reagoida kasvaakin aikaa myöten oman itsemme vankila.

Kuva antaa mahdollisuuden näyttää sisäinen kipumme, tuoda se päivänvaloon. Kun jonkin tuo päivänvaloon, se alkaa saada ympärilleen uutta tapaa katsoa sitä. Tulee uusia näkökulmia ja asiaa pystyy suhteuttamaan elämäänsä realistisemmin. Möykky ei olekaan enää sellainen, mikä imee syvemmälle, vaan siitä voidaan ponkaista eteenpäin, vähintäänkin valita asenne, jolla möykkyä katsoo. Usein möykystä myös löytyy toivoa, yksityiskohta, joka muistuttaakin valosta ja jota voi lähteä vahvistamaan. “Tätä valoa, tätä toivoa vahvistan!”

Ihminen ei voi muuttaa mitään ennen kuin tulee tietoiseksi siitä – näkee – mitä pitää muuttaa. Kuvan kautta näkyväksi tuleminen usein avaa ihmisessä jotain uutta.

”Kun mä katsoin sitä kuvaa siinä edessä, sitä hirveetä vihreää, mä niinku tajusin, etteihän se ole edes totta. Se, mitä mun mieli on siitä jutusta koko ajan sanonut. Mikä hillitön vapautus! Mä voinkin katsoa sitä ihan eri suunnasta ja ihan erilaisin ajatuksin! Mä halusin heti tuoda siihen keltaista, sellasta iloa ja valoa!”

Kun sisäinen kaaos saa muodon

Luovassa kuvallisessa tunnetyöskentelyssä sisäinen olotila pääsee siis käsien kautta ulos. Kaaos saa muodon – ja olo tulee konkreettisesti näkyviin eteemme. ”Näin minä tunnen, tällainen olen”. Oman itsensä, oman sisäisyyden näkemisen jälkeen, voi alkaa syvempi itsen välinen keskustelu. Kuva antaa usein uudenlaisia näkökulmia, erilaista etäisyyttä siihen, minkä alla on ehkä jo pitkäänkin ollut.

Kokemus alkaa muotojen ja värien kautta jäsentyä ja selkeytyä. Se alkaa saada pikkuhiljaa myös sanoja. Niitä, joita alussa ei ollut. Ensin itselle, ja aikaa myöten ehkä myös toisille. Terapeutille, ryhmälle tai läheiselle. Jotain yhteistä jaettavaa alkaa sanojen myötä syntyä, sillä ihmisten välinen ymmärrys tapahtuu pääosin kuitenkin sanojen, sen vasemman aivopuoliskon tuotosten kautta.

Kuvien kautta ymmärrys voi siis muodostua uudella tavalla. Vasemman ja oikean aivopuoliskon yhteistyö voi rakentua tasapainoisemmaksi, olematta kummankaan puolen valtapeliä. Kuvat ja kokemukset täydentyvät järjellisen ymmärryksen ja sanojen kautta.

Kuvallisessa tunnetyöskentelyssä edetään usein tyhjän paperin jumista (tunnetukoksesta) paperille kaiken oksentamiseen. Kaaoksen katsomisesta ahdistukseen. Hämmennyksestä asteittaiseen ymmärrykseen ja oivaltamiseen. Jäsennyksen ja selkeyden jälkeen voimaantumisen ja vapautumisen kokemukseen. Paperilla sisäistä kaaosta on lupa muuttaa. On lupa kokeilla erilaisia keinoja muutokselle. Kun käsillään muuttaa sisäisyyttään paperilla, se alkaa myös sisällä muuttua.

Luova kuvallinen tunnetyöskentely on näkyväksi tuottamista, itsensä ilmaisemista sekä uuteen astumisen ja uusien toimintatapojen harjoittelua turvallisesti paperilla ennen niiden oikeaan elämään käytäntöön ottamista. Kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja usein avaa toisen tuhat lisää. Sellaisia tuhansia, joissa on toivoa ja valoa.

“Pimeyttä emme voi poistaa, mutta valoa voimme aina lisätä.” 


Kokeile kuvallista luovaa tunnetyöskentelyä!

  1. Ota eteesi tyhjä, mahdollisimman iso paperi. Voit käyttää värikyniä, väripastelleja tai mitä tahansa maaleja. Halutessasi voit laittaa taustalle kevyttä instrumenttaalimusiikkia soimaan.
  2. Sulje silmäsi ja keskity hetkeksi hengitykseesi. Tunne sen virtaus sisään ja ulos kehostasi. Tunne, miten rintakehäsi kohoaa ja laskee. Aisti, miten hengityksesi virtaa ja miltä se tuntuu kehossasi. Syvään virtaavalta? Kevyesti pyörteiseltä? Laajentuvalta usvalta?
  3. Anna tietoisuutesi mennä siihen osaan kehosi aistimuksia, mikä nyt tietoisuuttasi kutsuu. Tuntuuko jossain painon tunnetta? Puristusta? Pistelyä? Raskautta? Kapeutta? Vietä hetki tämän tuntemuksesi kanssa vain aistien, tekemättä aistimukselle mitään. Näetkö värejä tai muotoja tuossa aistimuksessasi?
  4. Avaa silmäsi ja anna käsiesi tunnustella paperia. Voit laittaa silmät kiinni ja antaa käsiesi vaeltaa hetken paperilla sen ääriviivoja tutkien, sen pinta-alaa ja pinnan tuntua maistellen. Näin maadoitat itsesi kuvatyöskentelyyn.
  5. Ala tuoda paperille kokemaasi aistimusta intuitiivisesti, tavoitteetta. Mistä väristä aloittaisit? Mistä kohtaa paperia? Millaista muotoa piirtäisit? Kulmikasta vai pyöreää? Abstraktia vai kuvaavaa? Voit antaa pensselin tai kynän vain kulkea paperilla silmät kiinni, irrottamatta kynää paperista.
  6. Maalaa/piirrä niin kauan, kuin haluat. Anna kuvan muuttua alkuperäisestä. On ok muuttaa mielipidettään, väriä ja suuntaa. On ok maalata tai piirtää aiemman päälle. On ok tehdä työstä kirjava tai kaikenpuhuvan musta. Kaikki, mitä paperilla teet on oikein. On vain sinun tapasi ja se on oikea juuri nyt. Suositeltavaa on maalata tai piirtää ainakin puolen tunnin ajan. Hyvä vinkki on laittaa puhelimeen ajastus, jolloin voit heittäytyä luomiseen ilman ajan katoamisen vaaraa, jos sinulla on vielä jotain aikataulutettua samalle päivälle.
  7. Katso kuvaasi ensin läheltä, sitten etäältä. Mitä näet? Mikä kiinnittää erityisesti huomiosi? Mistä työssäsi pidät, mistä et – miksi? Mitä värejä käytit? Mitä et? Miksi? Turhauttiko työskentelyssäsi jokin kohta – mikä? Miten pääsit turhautumisen yli? Jos katsot työtäsi eri kulmista, miten se muuttuu? Miltä kehossasi tuntuu katsoa kuvaa? Miten kuva tuntuu hengityksessäsi? Rintakehässäsi? Vatsassasi? Raajoissasi?
  8. Anna työstäsi nousta sanoja ja ominaisuuksia mieleesi. Kirjoita niitä ylös paperille. Anna niistä sitten muodostua jokin teksti tai loru. Mitä työsi haluaa sinulle kertoa? Miten otat sen vastaan?
  9. Jos haluat, voit vielä muuttaa kuvaa. Minkä kohdan siitä haluaisit muuttaa? Miten sen tekisit?
  10. Katso uutta syntynyttä kuvaa. Mitä se herättää sinussa nyt? Mitä se nyt sinulle kertoo? Miltä kehossasi tuntuu, kun katsot uutta kuvaa? Miten tämä uusi näkyisi elämässäsi? Millainen uudenlainen toiminta tämä paperille tekemäsi muutos sinun elämässäsi tai käsittelemässäsi asiassa olisi?

Harjoitus: ©Anne-Mari Jääskinen

Kirjoituksen lähteinä: Daniel Siegel, Mindsight. Muutoksen tiede. [2012] 2015. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Taideterapian perusteet. 2009.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja. Hän käyttää työssään niin kouluttajana kuin terapiaohjaajana luovan tunnetyöskentelyn menetelmiä, kuten kuvallista tai savityöskentelyä. Anne-Mari syventää parhaillaan taideterapian menetelmäosaamistaan ammatillisessa lisäkoulutuksessa.

”Olen kokenut vahvasti sekä omalla kohdallani, että asiakas- ja ryhmätyöskentelyissä, että keho ja kuva ovat sanoja huomattavasti aidompi ja syvempi ilmaisun väylä tunnekokemuksille. Etenkin kipeille ja jopa kielletyille tunteillemme.”

Luovaa tunnetyöskentelyä sisältyy myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutukseen, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.

Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu!

”Kaikki riippuu kotikasvatuksesta. Vanhempien syytä se on, jos eivät osaa laittaa rajoja. Sanoivat helpon teinin vanhemmat. Ja ne, joiden perheissä se ei ollut ajankohtaista lainkaan. Ongelmateinin vanhempi ei sanonut mitään. Piti painottaa vielä vähän kovempaa. Eikö se tajunnut, että oma vika?

Kyllä se tajusi. Joka kerta, kun sen teini lintsasi, se mietti, missä se epäonnistui niin pahasti. Kun se yritti puhua, ja teini vastasi keskisormella, se syytti siitä itseään. Kun poliisi soitti, se pohti, että onko se ollut liian lepsu vai liian ankara. Ja kun se valvoi kolmelta aamulla soittamassa yhä uudelleen numeroon, johon ei saada yhteyttä, se muisteli sitä, kun silloin yhtenä päiväkotiaamuna meni hermot.

Se ei vain halunnut jakaa sitä syyllisyyttään somessa. Eikä työpaikan kahvipöydässä. Eikä monelle muullekaan. Koska joka kerta, kun joku antoi vinkkejä rajoista ja rakkaudesta, neuvoi vähän ja tiesi hyvin, se tunsi olonsa vielä vähän kurjemmaksi ja jaksoi vielä vähän huonommin.

Ja samalla se myös ärsyyntyi. Koska se tiesi, ettei siltä rakkautta puuttunut. Että se rakasti teiniään niin, että sydäntä riipi. Ja että vaikkei se jaksanut joka päivä olla tyyni ja viisas, se teki joka päivä parhaansa.”

Kirjoitus eräästä vanhempainryhmästä, nyt jo aikuisten lasten äidiltä

(Julkaistu kirjoittajan luvalla)

Teinin maailma on äänekästä, spontaania, räjähtelevää, kokeilevaa, sulkeutunutta, haurasta ja epävarmaa. Se on kaikkea yhtäaikaa ja päällekkäin. Se on ulos- ja sisäänliikettä. Epäselvää ja hämmentävää. Ulospäin se on pakko kääntää uhmakkuudeksi ja häpeämättömyydeksi. Ettei kukaan näkisi. Että sisältä vapisee. Ettei uusi nahka ole vielä valmis niihin mittoihin, missä luulee, että pitäisi jo olla.

Että hyväksyttäisiin. Että kuuluisi joukkoon.

Vaikka siihen vähän kyseenalaiseenkin. Kunhan johonkin. Ja onhan se aika hienoa kuulua niihin cooleimpiin. Jotka ei ihan vähistä aikuisten nillityksistä kavahda.

Ja entäs ne vanhemmat? Isät ja äidit, jotka vilpittömästi ovat kasvattaneet lapsestaan hyväkäytöksistä, empaattista nuorta. Sitä samaa, joka vielä viime vuonna kertoi koulupäivistään ja kavereistaan. Ja joka nyt vain sulkeutuu omaan huoneeseensa ja harvoin edes vastaa puhelimeen.

Miten mahtaa vanhempien sisällä riipiä? Miten epätoivo kasvaa joka Wilma- ja Helmiviestistä suuremmaksi. Miten pelko pyörii vieressä iltaisin ja hiipii mieleen työpalaverissa. Että miten se pieni pärjää – voi kun se nyt tajuaisi!

Miten sen voisin kääriä pariksi vuodeksi suojaan jonnekin?

Omia nuoruuden kokeilujaan muistellessaan ketä tahansa vanhempaa alkaa huolettaa. Että niidenkin aika takuuvarmasti tulee. Oman nuoren kokeilujen. Energiajuomat, tupakka ja olut ovat vielä mietoa. Mutta miten valaa tahtoa jättää kaikki kokeiluksi? Siitä huolimatta, että kaverit vieressä yllyttää. Ne samat, joihin haluaa liittyä ja joiden joukkoon kuulua. Miten suojata yhä vain vahvemmiksi muuttuvilta nuuskalta ja huumeilta?

”Pidä hyvä yhteiskunta rajoista kiinni, äläkä madalla niitä!” rukoilee äiti silloin, kun aamuyössä odottaa teiniään kotiin. ”Ottakaa nyt poliisit koppi ja puhutelkaa näitä nuoria tästä, antakaa mahdollisuus oppia ja kääntää kelkka”, anelee isä, joka puhelimessa kuulee, ettei ”meillä ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin rikkeisiin, kun ei tässä varsinaista rikosta ole tapahtunut.” ”Voi hyvä luoja, pitäisikö ensin tapahtua?”

Jokainen tekee joka hetki parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sillä hetkellä on käytössä.

Jokainen nuoren vanhempi ansaitsisi halauksen, sellaisen tuntuvan. ”Tämä tosiaan on aikamoinen vaihe! Ei ihme että on avuton olo.” Ymmärrystä, myötätuntoa ja rinnalla seisomista he tarvitsisivat. Vai onko kukaan vielä saanut ratkaisua ja helpotusta toisten osoittamalla tuomitsemisella, arvostelulla tai nenän vartta pitkin katsomisella? Onko jotain hyvää ja kaunista alkanut sillä tapahtumaan?

Nuori painelee jokaisen vanhemman, opettajan ja ohjaajan tunnenappeja häikäilemättä ja vähän vahingossa. Omaa oloaan purkaen. Omaa hormonimyrskyään sietäen ja koettaen selviytyä sen nostattamasta myllerryksestä parhaansa mukaan.

Sisällä kiehuu, kuplii ja velloo hauras epävarmuus. Eikä kukaan ymmärrä!

Mutta nuori ei tiedä, että kyllä sitä ymmärtää. Että se vanhempi, joka tuntuu ärsyttävältä rageejalta ja nillittäjältä onkin sydän vereslihalla ollut koko ajan vieressä. Ajatellut taukoamatta. Toivonut suojelusta. Koska se rakastaa. Enemmän kuin mitään. Omaa pientään. Ja koittaa hengittää pelkoihinsa, huoliinsa ja suruihinsa. Kun siitä pienestä kasvaakin iso. Eikä kaikelta voi suojella. On annettava kulkea oma tiensä. Löydettävä oma voima hapuilujen, erehdysten, virhevalintojen ja naamalleen kaatumisten kautta. Elämästä oppien. Niin kuin me jokainen olemme oppineet.

Sillä senkin vanhempi tietää, ettei kannettu vesi siellä kaivossa pysy. Ei, vaikka sitä kantaisi saaveittain. Sillä sitäkin on tehty. Puhuttu ja taas puhuttu, ohjattu ja neuvottu. Vaikkei ne helpon teinin vanhemmat sitä tiedä. Osaavat vain sanoa, että siellä se taas oli riehunut. Se naapurin kullannuppu. Kun eivät ne osaa edes huolta pitää. Eivätkä asettaa niitä rajoja.

Jokaiselle äidille, kuin isällekin lopuksi nämä Robinin sanat. Kyllä sinä olet. Helmi äiti kuitenkin.

Lue blogistamme myös: Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Elämä lapsen silmin – tätä minä sinulta kaipaan

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys – Elämä lapsen silmin

Anne-Mari Jääskinen

Julkaistu alunperin Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä 1/2012

Kaikki on niin ihmeellistä. Valot, äänet, tuuli kasvoillani, kosketus ihollani, sanat, joita aikuiset puhuvat – tuntemukseni sisälläni. Joka päivä koetan oppia, miten täällä eletään – miten olla Minä tämän kaiken ympärilläni vellovan keskellä. Miten ilmaista se, mitä tarvitsen, mitä tunnen ja miten parhaiten tulla kuulluksi, ymmärretyksi – hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Autathan minua? Yksin en pysty.

Välillä tunnen, kuin olisin outo muukalainen opettelemassa vieraan maan tapoja, kieltä ja kulttuuria. Siksi tarkkailen kaikkea sitä, miten minulle puhut, miten minua kosketat ja miten minuun katsot, kun teen näin, entä jos toiminkin näin. Voinko luottaa, että pysyt siinä silloinkin, kun olen itse omien olojeni ja tunteideni kanssa hukassa? Olenko silloinkin sinulle hyväksytty? Kaikesta siitä, miten minua kohtaat, alan rakentaa kuvaa itsestäni. Autathan, että tuo kuva on hyvä – että saan kokea, miten rakastettu ja arvokas olen, ihan tällaisenaan.

On ihanaa heittäytyä aikuisen kannateltavaksi ja tietää, että minusta pidetään huolta. Rytmit, päivästä toiseen samanlaisina toistuvat, tuovat minulle turvaa. Nopeat, yllättävät tilanteet pelottavat, en ehdi varautua niihin, enkä tiedä mitä minulta niissä odotetaan. Usein aikuiset vain sanovat ”tule nyt, nyt pitää mennä”, enkä edes tiedä minne, miksi ja mitä siellä jossakin tulee tapahtumaan. Kaipaan, että minullekin maalataan kuva tulevasta, että minullakin on aikaa valmistautua. Se luo turvaa ja kokemuksen, että selviän.

Kun joskus petyn vaikkapa siitä, että minulle niin tärkeä leikki jää kesken, tunteeni ja mielipahani kuullaan ja otetaan vastaan, eikä pettymyksestäni olla minulle vihaisia. On lohduttavaa, kun aikuinenkin ymmärtää ja sanoittaa minulle oloni: ”Näen, että olet pettynyt ja harmissaan lähdöstä.” Oloni tulee itsellenikin todemmaksi ja oikeutetummaksi, minulle alkaa syntyä kuva todellisesta itsestäni juuri näiden peilausten kautta. On ok tuntea näin. Elämä kantaa, vaikka petyinkin tässä kohdassa. En saanut toivomaani, mutta opin luottamaan, että pettymyksestäkin voi selvitä – alkuun yhdessä aikuisen kanssa, myöhemmin ihan omin voimin.

Luottamus omiin tunteisiini alkaa näin vahvistua. Minun ei tarvitsekaan koettaa tukahduttaa vihaani, pettymystäni, kateuttani, innostustani. Riittää, että tunnen ne, aikuinen näkee ja hyväksyy ne ja niin ne saavat tilaa hyväksymisen kautta haihtua kokonaan pois. Niin pieni hetki, ja olo on jo ihan toinen.

Elämässäni on runsaasti aikatauluttamatonta, vapaata olemisen ja leikkimisen aikaa, jossa voin syventyä omaan mielikuvitukseni maailmaan keskeytyksettä. Nauttia kyvystäni uppoutua itseeni, olemukseni kaikkiin osiin ja maailmaan, jonka luon eteeni leikkiessäni. Voin sydämestäni heittäytyä tähän hetkeen vailla huolta siitä, ehdinkö leikkiä leikkiäni tällä kertaa loppuun, lähdetäänkö kohta taas jonnekin. Ihana luottamus siitä, että samalla leikillä on tilaa jatkua huomenna ja vaikka ylihuomennakin. Että tuoleista ja tyynyistä vaivalla rakentamani juna voi yöksi jäädä asemalle ja sieltä sen aamulla löydän uppoutuakseni uudelleen turvallisen leikkini maailmaan.

Näissä olemisen hetkissä pystyn sulattamaan rauhassa kaikkea kokemaani, monia nousseita tunteitani ja pystyn siten taas levollisena ottamaan vastaan uutta, kun vanha on käsitelty alta pois. Kokemukset eivät kasva näin toistensa päälle, pakahduttavaksi levottomuuden ja ärtymyksen möykyksi.

On ihanaa saada käyttää fyysistä kehoani ja sen kaikkia ulottuvuuksia leikkiessäni, touhutessani. Jalkani kuljettavat minua, käsilläni tartun ja kosketan, koko kehoni elää ja liikkuu, juurruttaa minua elämään. En kaipaa näin pienenä istumista tekniikan äärellä, jolloin se, mitä haluan ja voin itse tehdä kehollani, tapahtuukin tekniikan kautta, ruudulla. Silmäni vastaanottavat silloin liian paljon sellaista, mitä en kehostani pääse samalla vapauttamaan. Kaikki se liika jää kehooni välkkyvinä, nopeasti vaihtuvina, jumputtavina elementteinä, enkä pysty sulattamaan niin nopeasti, niin paljon kaikkea sitä. Se pakkautuu olooni, kehooni, mieleni maisemaan. Tunnen levottomuutta siitä kaikesta ylimääräisestä sisälläni olevasta, enkä oikein tiedä miten sen kaiken kanssa selviäisin. Jos tuuppaisen tuota toista? Jos karjun tuolle toiselle? Helpottaisiko sitten?

Järjestäthän elämääni siis myös olemisen sietämätöntä keveyttä – ihanaa, pysyvää, levollista läsnäoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin ulkona sataa hiljalleen lunta, sisällä on rauhallista, äiti kutoo olohuoneessa, isä laittaa ruokaa. Elämisen ääniä, kaikki läsnä tässä ja nyt. Aikaa olla, kysyä elämän ihmeistä, saada vastauksia ja välillä kiivetä vanhemman syliin hellittäväksi.

Olemisen mahdollisuus, elämisen ihmeellisyys. Tässä ja nyt. Juuri näin on hyvä.

©Anne-Mari Jääskinen, 2012

Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä

Artikkelikuva: Pixabay

Murrosikä on aikaa, jossa punnitaan niin nuoren kuin häntä kohtaavan aikuisenkin tunnetaidot. Hormonicoctaili nuoren kehossa pistää nuoren ärsyyntymään, tylsistymään, nukkumaan pitkään, hakemaan elämyksiä, ottamaan riskejä ja tiuskimaan vastaan. Tässä kuohunnassa on merkityksellistä se, miten aikuinen ymmärtää nuoren kohdata.

Nuoren käytöstä ei tietenkään ohjaa pelkät hormonit, mutta koville ne ja niiden aiheuttamien sisäisten kuohuntojen sietäminen nuoren pistävät. Pojilla etenkin testosteroni- ja tytöillä estrogeenituotanto kiihtyy. Alfaurosten elkeitä näkee mopojen kiihdytyksistä, riskien ottamisista ja kovaan ääneen kaduilla huuteluista. Kuka uskaltaa eniten pullistella ja ärsyttää ulkopuolisia? Poikien testosteronitaso voi hetkellisesti jopa kaksikymmenkertaistua murrosiässä. Tytöillä estrogeeni pistää tunteet herkille etenkin kuukautisten aikaan – itku- ja hermostumisherkkyys saattaa hämmentää juuri kun haluaisi näyttää muille, ettei mikään tunnu missään.

Hämmennystä lisää etenkin oman kehon fyysiset muutokset. ”Olenko näin ok? Onko tämä riittävän iso/pieni koko tällä kriittisellä alueella kehossani? Pidetäänkö musta?” Nuoren aivot ovat herkimmillään sosiaaliselle palkitsevuudelle ja hyväksynnän tarpeessa nuori on herkästi valmis toimimaan omaa sisintäänkin vastaan. Somen tykkäyskulttuuri on omiaan lisäämään tätä painetta. ”Follaa (seuraa) mua, niin mä follaan sua.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Tunteet, toisiin liittyminen ja elämykset ruokkivat nuorten aivoja

Aivoissa etenkin sosiaaliseen liittymiseen, tunteiden säätelyyn ja elämyksiin liittyvät aivoalueet kehittyvät. Kehittyminen vaatii harjoittelua. Epäonnistumista ja onnistumista, haparointia. Näin nuoren tietoisuus itsestään kokemus kokemukselta vahvistuu. Tuo tuntui hyvältä, tuosta seurasi ikävyyksiä. Tunteet toimivat ns. tunneaivojen alueella vahvasti samalla kun tunteiden säätelyn alue etuotsalohkossa vasta toimii raakileena. Kiihdytyskaistalle on helppo päästä, mutta jarrut ovat vielä hakusessa. Etuotsalohko säätelytaitoineen kehittyykin vielä 25-30-vuotiaaksi saakka. Siihen saakka aikuisten ja toisten mallia sekä hyvään ohjaamista tarvitaan.

Stressihormoni kortisolin pitoisuus on murrosiässä huipussaan, minkä johdosta nuori näkee uhkaa sielläkin, missä sitä ei lähtökohtaisesti ole. ”Vähäks noloo!” ”Mitä sä taas rageet?” Erään tutkimuksen mukaan 11-17-vuotiaat tulkitsevat niin huolen kuin surunkin helposti vihan tunteeksi toisten kasvoilta, kunnes normaali tunteiden aistiminen taas tämän kuohuntavaiheen jälkeen palautuu. Ei siis ihme, että aikuisen esittämä huoli nuoren nukkumisesta, syömisestä tai älylaitteella olosta koetaan niuhottamisena ja pikkuasioihin puuttumisena, rageemisena.

Mielihyvä- ja oppimishormoni dopamiinin tuotanto muuttuu sykäyksittäiseksi, minkä vuoksi nuori tylsistyy helposti ja kaipaa vaihtelua entistä tiuhemmin. Varsinkin vanha ja tuttu – kuten oma perhe, alkaa ärsyttää. ”Mun elämässä ei tapahdu ikinä mitään!” ”Miks mä oon ikinä edes syntynyt tähän perheeseen!”

Nuoren mustavalkoisuus aiheuttaa yhdessä etenkin dopamiinihormonin kanssa sen, että vaikka nuori järjellä ymmärtäisikin, ettei tästä nyt ajatellusta tempauksesta hyvä heilu, niin se tehdään silti. Itsesäätely ja kontrolli eivät vielä toimi aikuisen tapaan – etuotsalohko kun vielä jatkaa kypsymistään. ”Mitä välii!” ”Anna mennä vaan!” Jälkeenpäin nuori usein itsekin kokee häpeää impulssinsa sokeasta seuraamisesta.

Tässä kohtaa nuori tarvitsee sydämen viisaudella toimivaa, jämäkän lempeää aikuista. ”Tästäkin opit ja pääset eteenpäin.” Tärkeää onkin, että nuorella olisi aina mahdollisuus korjata tekonsa sen kautta, että ottaa siitä vastuun. Näin löytyy tie ulos mahdottomaltakin tuntuvasta kuopasta. Aikuisen tehtävä on näyttää elämän toiveikkuus ja sinnikkyyden ja vastuullisuuden kautta löytyvä vaikutusmahdollisuus. ”Sinä pystyt ja osaat toimia myös fiksusti! Minä luotan sinuun.”

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruudessa näkyy lapsuudesta kuljettu matka

Nuori peilaa edessään olevalle aikuiselle sitä tapaa, jolla hänet on aiemmin eri tilanteissa kohdattu. Luottamus ei synny hetkessä. Siksi myötätuntoisinkin aikuinen joutuu maksamaan hintaa siitä, miten muut ovat ymmärtäneet nuorta kohdata. Hyväksyvästi ja lempeän jämäkästi myönteiseen ohjaten, vai tiukan vaativasti ja tuomitsevasti syytellen. Ei ole vaikea arvata kumpi tapa kannustaa itsen rakentavaan ja rehelliseen ilmaisemiseen.

Nuoruudessa tulee näkyville koko siihen asti lapsuudesta kuljettu matka. Miten aikuiset nuoren ympärillä ovat kohdanneet itseään ja omia tunteitaan? Miten tunteita on saanut kodissa ilmaista? Mikä on ollut kiellettyä tai välteltyä – sanattomastikin? Missä ollaan oltu tiukkoja, missä lepsuiltu? Miten nuori on saanut vaikuttaa elämässään omiin asioihinsa? Onko kiukun tai vihan ilmaisut olleet sallittuja? Miten tunteiden purkamista on tuettu? Miten tunteiden rakentavaan ilmaisuun on kannustettu? Miten on autettu toimimaan sosiaalisissa tilanteissa myös toiset huomioiden?

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Nuoruus ei tapahdu yhdessä yössä rymistellen, eikä puolessa vuodessa kotiin tunkeutuen, vaikka murrosiän ilmeneminen saattaa vanhemmista juuri niin äkilliseltä tuntuakin. Nuoruus alkaa kypsyä lapsuudessa – siellä hoidetusta idusta. Idulle annetusta rakkaudesta, empatiasta ja rakentavan ilmaisun tukemisesta. Temperamentti ja hermoston rakenne – jokaisen yksilölliset rakenteelliset lähtötekijät vaikuttavat myös omalta suurelta osaltaan. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin se tapa, jolla aikuiset nuoren lähellä näihin yksilöllisiin tarpeisiin vastaavat. Tukien vai torjuen. Kannustaen vai ohittaen. Myönteisyydellä vai kielteisyydellä. Luottaen vai epäluottamusta viljellen.

Häpeä ja viha auttavat pyristelemään irti

Tunteilla on nuoren elämässä suuri merkitys myös siksi, että niiden kautta nuori oppii itsestään – siitä, mikä juuri hänelle on tärkeää. Tunteet heräävät meissä niistä tilanteista, jotka ovat meille tavalla tai toisella merkityksellisiä. Tämän lisäksi nuoruuden yksi tärkeimmistä tehtävistä on irrottautua omaksi yksilökseen lapsuuden perheestä. Sen nuori tekee etenkin vihan ja häpeän tunteiden avulla.

Mitä kiihkeämmin nuori vanhempiaan häpeää, sitä enemmän hän maailmalle julistaa, ettei ole yhtä kuin tämä perhe. ”En ole mikään tämän perheen toivejatke – olen oma itseni, MINÄ!” Häpeämällä vanhempiaan ja perhettään, nuori siis osoittaa yksilöllisyytensä, eroavaisuutensa.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Viha on omien rajojen ilmaisemisen tunne ja oman elämänvoiman liekki. Vihassa nuori kokee voimaa, jota ei ehkä muuten pääsisi kokemaan. Viha on itsen ja toisten puolustamisen tunne. ”Tämä ei ole minulle ok!” Siksi sen torjuminen ja vältteleminen aiheuttaa pitkällä aikavälillä sisäistä painetta, joka on huomattavasti vaarallisempaa räjähtäessään ilmoille kuin viha, joka ilmaistaan rakentavasti niissä hetkissä, joissa se nousee.

Aikuisen on hyvä tutkia suhdettaan omaan vihaansa, tunnustella sen voimaa ja ilmaisemista, jotta hän ei hätkähdä nuoren vihan purkauksia. Näin aikuinen voi auttaa nuorta olemalla vahvana majakkana ottamassa nuoren vihaa vastaan ja omalta osaltaan myös laittaa rajaa liiallisuuksiin menevän vihan ilmaisun kanssa. Aikuinen voi näin ymmärtää, ettei viha ole pahasta, mutta sen rakentavaan ilmaisemiseen ja purkamisen kanavoimiseen nuori tarvitsee tukea ja ohjausta.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Huolehdi itsestäsi ja luota nuoreesi

Aikuisen tehtävä on pitää itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan huolta voidakseen luotsata nuoren myrskyisän vaiheen läpi turvalliseen satamaan. Voisi sanoa, että aikuisen vastuu omien tunnekuormien purkamiseen korostuu murrosikäisen kanssa eläessä. Muutoin on vaarana, että nuoren piikittelyt ja älyttömät edesottamukset lietsovat pintaan jo sisällä pitkään olleet tunnepatoutumat ja tilanne värittyy ja vääristyy entisestään. Ilman niitäkin nuoren kanssa voi olla haastavaa pitää itsensä aikuisena.

Nuori on kuitenkin myös valloittava, elämänintoa pursuava, uudesta mielenkiinnon kohteestaan innostuva ja elämää hyvällä tavalla kyseenalaistava omanlainen persoonansa, jonka kanssa aika ei useinkaan käy pitkäksi. Nuori myös pistää aikuisen tutkimaan omia jämähtäneitä uskomuksiaan. ”Niin miksi ei?” Nuori jos kuka myös pistää aikuisen omat tunnemykkyrät liikkeelle, vähintäänkin painelemalla juuri niistä kipeimmistä napeista ja kyseenalaistamalla juuri ne itselle tärkeimmät arvot.

Parin vuoden kuohuntavaiheen jälkeen voi kuitenkin huokaista helpotuksesta, että lapsesta on kuoriutunut esiin jalostuneempi versio, vahvempi omassa itsessään, omaa suuntaansa etsivä upea ihminen.

Kuva: Anne-Mari Jääskinen

Se, joka hän on koko ajan kuohuntansa sisällä ollutkin.

 

Lue lisää tunteista ja tunnetaidoista Mitä sä rageet? #tunteita sikanolosta sairaan siistiin -nuorten kirjasta (Jääskinen, Pellicioni 2017). Sekä sen vertaisteoksesta vanhemmille ja kasvattajille Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen. Kustantaja Lasten Keskus.