Aivotutkija, kasvatustieteen professori: Opettajan omat tunnetaidot ovat opettamisen perusta

Opettajan tulisi aivan ensimmäiseksi pyrkiä vaikuttamaan oppimistilanteen tunnelmaan, Minna Huotilainen sanoo.

Mitä oppilaille kuuluu, miten he voivat?

Mitä heille on tapahtunut viime viikonloppuna? Ehkä pidemmän ajan kuluessa? Ehkä juuri hetki ennen koulun alkua?

Näitä kysymyksiä tuhannet opettajat pohtivat päivittäin, lukuvuoden ympäri.

Voi olla, että jotain on selvästi tapahtunut, sen kyllä aistii. Mutta mitä?

Ehkä jotain on tapahtunut juuri sille luokan hiljaiselle oppilaalle, joka ei ole ennenkään sanonut mitään eikä sano nytkään.

Opettaja miettii, pitäisikö tähän tarttua vai ei.

Aivotutkija, kasvatustieteen professori Minna Huotilainen nyökkää. Ollaan opettajantyön jokapäiväisessä avainhetkessä.

– Jos opettaja ei tätä huomaa, niin tuo oppilas ei tuolla tunnilla opi mitään eikä hän ehkä jatkossakaan opi, jos tälle asialle ei pystytä jotakin tekemään.

Oppiminen edellyttää turvaa ja hyväksyntää

Kyse on yksinkertaisesti aivoista. Ihminen ei voi oppia säätelemättömän stressin tai voimakkaan yli- tai alivireyden tilassa.

Jos oppilas kokee uhkaa tai turvattomuutta ja kehossa jyllää valmius joko taistella tai paeta, oppimiselle ei ole tilaa.

– Se, että me ylipäätään mahdollisestaan oppimismahdollisuus tarkoittaa sitä, että jokaisella luokassa pitää olla sellainen olo, että mä saan nyt olla tässä.

Huotilainen vetää henkeä ja jatkaa.

– Sitten pitää vielä muistaa se, että pienen lapsen tehtävänä ei ole osata itse korjata sitä tilannetta, vaan hän tarvitsee siihen apua. Voihan olla, että hän saa apua kavereilta tai vanhemmiltaan, mutta opettaja on kuitenkin se kaikkein keskeisin henkilö siinä tilanteessa.

“Se, miten opettaja siellä luokassa sitten opettaa,
on aivan toissijaista tähän verrattuna.”

Tunteet ja oppiminen ovat sidoksissa toisiinsa

Huotilainen on toiminut Helsingin yliopiston kasvatustieteen professorina vuodesta 2018 lähtien. Aivotutkimuksen parissa hän on työskennellyt yli parikymmentä vuotta.

Tunteiden merkitys oppimiselle on tuona aikana tullut tutkimuksissa vahvasti esiin.

Huotilaisen mukaan hyvän opettajan tulisi aivan ensimmäiseksi pyrkiä vaikuttamaan oppimistilanteen tunnelmaan. Luoda tunnelma siitä, että mä saan nyt olla tässä.

– Se, miten opettaja siellä luokassa sitten opettaa, on aivan toissijaista tähän verrattuna, Huotilainen painottaa.

Kehon kautta välittyvät
opettajan todelliset
tunteet ja asenteet
– sanat jäävät armottomasti toiselle sijalle.

Opettajan omat tunnetaidot ovat kaiken alku

Huotilainen pitääkin opettajan omia tunnetaitoja äärimmäisen tärkeinä. Ne ovat oikeastaan pohja koko opettamiselle.

– Jos opettaja ei tunnista tunteita itsessään, hän antaa lapsille herkästi ristiriitaista viestiä esimerkiksi puhumalla teennäisen rauhallisesti ollessaan hyvin hermostunut ja silloin myös hermostuttaa oppilaansa.

Tutkimusten mukaan näin tapahtuu usein: opettaja ei aina pysty tiedostamaan omaa kehoilmaisuaan keskittyessään opettamiseen.

Kuitenkin juuri kehon kautta välittyvät opettajan todelliset tunteet ja asenteet – sanat jäävät armottomasti toiselle sijalle.

Miten paljon opettajat ovat sitten saaneet koulutuksessaan tukea oman tunnekehoyhteyden ja tunnetaitojen kasvattamiseen?

– Niin, mitenköhän tämän diplomaattisesti sanoisin, Huotilainen aloittaa.

Huotilainen kertoo, että aiemmin opettajankoulutuksessa harjoiteltiin erilaisten soittimien soittamista, laulamista, tehtiin taidetta ja paljon draamaa, mitä Huotilainen pitää tunnetaitojen oppimisen kannalta ”ihan äärimmäisen tärkeänä”.

– Kokemuksellista, luovaa oppimista on karsittu taloudellisista ja käytännöllisistä syistä, ja tietopuolista sisältöä on tullut opintoihin paljon lisää, ja se on musta riski.

“Kirja ei voi opettaa sitä, miten
kukin omassa kehossaan tunteita havaitsee.
Se on taito, joka ei kirjasta löydy.”

Tunnetaitoja oman kehon, kokemuksellisuuden ja vuorovaikutuksen kautta

Aivotutkijana Huotilainen tietää, että tie omiin tunnetaitoihin käy oman kehon, kokemuksellisuuden ja vuorovaikutuksen kautta. Ne eivät kehity pelkästään tietoa lukemalla.

– Kirja ei voi opettaa sitä, että miten kukin omassa kehossaan tunteita havaitsee. Se on taito, joka ei kirjasta löydy.

Huotilainen pohtii, että opettajaksi opiskeleville voisi olla hyvä tehdä näkyväksi heidän omia tunnetaitojaan.

– Ja sitten herättää se kysymys, että ovatko nämä asiat sellaisia, että me haluttaisiin opettaa ja mitä meidän opiskelijat haluaisivat oppia.


Opettaja, oppiminen ja tunteet

  • Suomalaistutkimuksen mukaan opettajan ja oppilaan välinen lämmin ja sensitiivinen vuorovaikutussuhde vaikuttaa enemmän lukemaan oppimiseen kuin esimerkiksi ryhmäkoko, käytetty oppimateriaali tai opetusmenetelmät.
  • Opettajan antama tunnetuki edesauttoi myös koulumotivaation syntymistä.
  • Lämmin ja positiivinen kohtaaminen motivoi oppilaita työskentelemään ja sitoutti heidät tunnin aiheeseen ja vähensi näin myös häiriökäyttäytymisen määrää luokassa.
  • Hyvää opettajuutta tutkineen KTM Johanna Mäki-Havulinnan mukaan opettajan vuorovaikutustaito on jopa asiatietoa tärkeämpää: Laajakaan tietomäärä ei pelasta oppimistilannetta, jos opettajalta puuttuu vuorovaikutustaitoja.

Lisätietoja: Lerkkanen, M.-K., & Rasku-Puttonen, H. (2011). Vuorovaikutuksen laadun yhteys lasten oppimiseen ja motivaatioon: Alkuportaat-tutkimuksen esiopetusvuoden tuloksia. In A.-L. Välimäki (Ed.) Näkymätön näkyväksi. Varhaiskasvatustutkimuksen kutsuseminaari 2010 kooste. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2011:3. (pp. 25-28). Available online at: www.stm.fi/julkaisut

Muhonen, H., Vasalampi, K., Poikkeus, A.-M., Rasku-Puttonen, H., & Lerkkanen, M.-K. (2016). Lämmin opettaja-oppilassuhde edistää kouluun sitoutumista. Kasvatus 2, 112-124.

Mäki-Havulinna, Johanna (2018). Opettajan merkitys tukea tarvitsevan oppilaan koulupäivässä.

Lue aiheesta lisää!

Emotionaalinen turvattomuus astuu paikalle kun lapsen kokemus mitätöidään

“Et saa tuntea näin! Ole coolimpi, tai muut nauraa. Pitää vastata niinkuin opettaja odottaa. Pitää olla kiltisti ja reippaasti! Pitää osata jo, mennä jo, tehdä jo! On vaan jaksettava!”

Emotionaalisessa turvattomuudessa on kyse kokemuksesta, ettei riitä, kelpaa tai tule hyväksytyksi sellaisena kuin on. Keskeneräisenä, osaamattomana, ujona, herkkänä, vahvoine tai heiveröisine eriävine mielipiteineen ja ennenkaikkea tunteineen ja tarpeineen.

Turvattomuuden kokemus lähtee syntymään meihin usein jo lapsena, mutta voi vahvistua missä kohtaa elämäämme tahansa. Vaativuus, ankaruus, kohtuuttomat odotukset ja aikuisen oma, lapsen päälle loiskima viha ja häpeä ovat hyvin tyypillisiä emotionaalisen turvattomuuden tunteen synnyttäjiä.

Kaikki nämä voivat tapahtua myös sanattomasti, perheen tai ryhmän vallitsevana ilmapiirinä. Huokailuina, murahduksina, tuomitsevina katseina tai katsomattomuuksina. Pieninä, kaiken puhuvina kiskaisuina kädestä – “nyt olet kunnolla, etkä kitise koko ajan!”

Mitä sanasi paljastavat sinusta?

Me aikuiset osaamme pukea odotuksemme ja vaatimuksemme myös lauseisiin, joilla kiellämme lasta tuntemasta, niinkuin tuntisi. “Ylös vaan, ei sattunut!”, kun lapsi itkee kaatumistaan. “Nyt olet kiltisti tai lähdet autoon rauhoittumaan”, kun lapsi ei jaksa kulkea mukana ja ilmaisee väsymystään. “Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, kun lapsi ilmoittaa erimielisyytensä ruoasta tai saamastaan lahjasta.

Tällaisista lauseista kuultaa, että aikuinen joko

  • ottaa lapsen sanomiset ja kokemuksen henkilökohtaisena loukkauksena (jos omat rajat tai erillisyys ei ole selvä)
  • pelkää lapsen tunteen vahvistumista (jos kokemus omista tunteista on kielteinen tai itselle ei suo vahvoja tunteiden ilmaisuja tai mielipahan tunteita)
  • pelkää oman kontrollin menettämistä suhteessa lapseen (jos ei ole kosketuksissa omaan voimaansa eikä siten ole kokemusta siitä, että omassa voimassa voi pysyä lapsen tunteista huolimatta)
  • kokee lapsen tarpeiden ilmaisut uhkana omien tarpeiden täyttymiselle (jos yhteys omiin tarpeisiin on heikko, eikä omia tarpeita ole osannut puolustaa ja tyydyttää ajoissa tai jos sekä-että ajattelu on vieras)
  • kokee, että lapsen käytös on suorassa yhteydessä omiin taitoihin kasvattajana (jos oma identiteetti on rakentunut pitkälle sen varaan, millaisia lapseni ovat tai jos sen avulla on luonut arvostusta muihin vanhempiin tai kollegoihin) tai
  • kuulee lapsen eriävät mielipiteet, tykkäämiset ja ei-tykkäämiset niskurointina ja ilkeytenä (jos ei ole ymmärrystä lapsen ja nuoren kehityksen vaiheista sekä biologisesta välttämättömyydestä kokeilla, tehdä virheitä ja oppia tai jos itsellä ei ole ollut lapsena oikeutta olla eri mieltä kuin aikuinen)

Kasvatatko huomaamattasi lastasi tunnekielteiseksi?

Pienillä, arkisilla lauseilla mitätöimme helposti lapsen kokemuksen, ylitämme hänen minuuden rajansa. Haluamme kasvattaa, ohjata omasta mielestämme oikeaan ja turvata lapsen elämää.

Huomaamattamme olemme ottaneet pois oikeuden tuntea, kokea ja tarvita niinkuin lapsi aidosti tekisi.

Toivomme, että lapsi tai nuori alkaisi näin muokkautua kuvaksi, joka mielessämme on – omaksi parhaakseen. Reippaaksi, kiltiksi, tottelevaksi lapseksi. Mutta millainen sellainen lapsi oikeastaan sisältään on?

Kiltti lapsi nielee tarpeensa, jottei olisi aikuiselle hankala. Hän peittää mielipahan tunteensa sisuksiinsa, jottei aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Hän pakottaa itsensä reippaaksi, vaikka sisimmässä huutaisi hätä. Hän menee kouluun, vaikka vielä on flunssasta toipilaana tai syö vanhemman antaman kuumelääkkeen, jotta jaksaisi. Hän suorittaa, tekee ja pusertaa, vaikka olisi jo uupunut. Hän on minikokoinen tuleva burn-out -aikuinen.

Perheissä ja ryhmissä, joissa säännöt ja hyvä käytös menevät inhimillisen kohtaamisen edelle, emotionaalinen turvattomuus on usein läsnä.

Osata ja tehdä oikein. Osata vastata syyttävään kysymykseen “miksi teit noin?” Osata tunnekuohussaan nöyrtyä ja pyytää anteeksi, vaikkei ole itsekään tullut kokemuksessaan kuulluksi “nyt kyllä pyydät anteeksi”. Ottaa huppu pois päästä, vaikka sisällä huutaa epävarmuus, “katso silmiin, kun puhun sinulle!” Osata hiljentyä, vaikka sisällä painaa möykky, “mitä sä jaksat mankua noin pienestä?”. Tai vain pystyä nielemään tunteensa, kun ei ole ketään ottamassa koppia, auttamassa jäsentämään sisäistä oloa tai kanssasäätelemässä kuohua.

Turvattomuus johtaa kontrollointiin ja elämän kapeutumiseen

Turvattomuus on kipeä ja yksinäinen, tyhjyyttä humiseva tunne. Tunne siitä, ettei kukaan kannattele, vaan on jaksettava ja pärjättävä yksin. On suostuttava vaikkei haluaisi, koska niin on tottunut tekemään. Itseään ei oikein osaa puolustaakaan, saati ilmaista syvimpiä tarpeitaan. Ei ole tullut kuulluksi, ymmärretyksi, vastaanotetuksi. Koska emotionaalinen turvattomuus on kipeä ja epämääräinen olo hylätyksi tulemisesta, peitämme sitä alitajuisesti monilla eri tavoilla.

Kontrolloimme, hallitsemme, suoritamme, miellytämme ja väännymme monelle korkkiruuvin kierrokselle, vaikkemme haluaisi tai jaksaisi ja vaikka omat tarpeemme tulisivat jälleen niellyiksi. Mutta onhan se meille jo tuttua. Turvaahan sekin on, vaikkakin näennäistä. Niin olemme tottuneet saavamme hyväksyntää, ehkä jopa kiitosta ja ihailua.

Päädymme olemaan jotain, mitä ajattelemme muiden odottavan, emmekä edes tiedä kuka oikeasti olemme tuon kaiken alla.

Opettele hyväksymään inhimillisyyttä

Emotionaalinen turva on edellytys sille, että ylipäätään uskallamme ilmaista ja näyttää tunteitamme toisille, olla inhimillisesti tarvitsevia. Kun tunneilmapiiri on hyväksyvä, turvallinen ja kannatteleva, ei energia mene tunteiden peittämiseen. Silloin tietää, että tulee kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, niine ei-niin-täydellisineenkin.

Niin perheissä kuin lapsiryhmissäkin aikuinen voi alkaa rakentaa emotionaalista turvan ilmapiiriä tulemalla itse tutuksi omien tunteidensa kanssa – sallimalla itselleen tunteita ja harjoittelemalla tunteiden kannattelua ilman niiden panttaamista tai toisten päälle tiuskimista. Mitä enemmän ymmärrämme ja hyväksymme tunteiden virtauksia itsessämme, sitä enemmän pystymme sallimaan niitä myös lapselle.

Alamme ymmärtämään, että lapsen sanat ja käytös ovat vain lapsen kokoinen tapa ilmaista itseään, eivätkä ne enää ole uhka meille, vanhemmuudellemme tai ammattitaidollemme. Ei, vaikka lapsi sanoillaan meitä kohtaan purkautuisikin. Alamme kokea tervettä erillisyyttä ja voimaa. Turvaa olla, muista ja muiden reaktioista huolimatta. Rajamme alkavat rakentua vuotavista jämäköiksi. Tuomitsevuus kääntyy myötätunnoksi ja ymmärtämiseksi, koska uhkaa ei enää ole, vaan sisällämme lepää turva, jossa itsekin voimme levätä.

Emotionaalisen turvan rakentaminen alkaa aina aikuisesta itsestään. Omien tunteiden ja tarpeiden sallimisesta.

Aloita vaikka näistä:

  • Tutustu tunteisiisi. Kutsu ne kylään ja anna niiden tuntua. Katso ja ihmettele. Kysy, mitä ne kaipaavat ja kuuntele kuin hyvää ystävääsi.
  • Kun lapsen käytös tai mielipide ärsyttää, hengitä syvään ja sano itsellesi esimerkiksi:
    • “Huh, ottaapa koville. Silti en kaada oloani lapsen päälle. Selviän kyllä.”
    • “On ok, etten tiedä, mitä tehdä. Voin silti hengittää. Hengitän lapselleni, hengitän itselleni, hengitän tälle tilanteelle.”
    • “Lapsi purkaa vain omaa oloaan näillä sanoillaan, olen erillinen, mutta voin silti ymmärtää.”
    • “Lapsi saa tarvita sitä, mitä tarvitsee, se ei ole minulta pois. Saan yhtäaikaa pitää huolta omista tarpeistani. Tarpeemme ovat sekä-että, ei joko-tai.”
  • Lapsen tai nuoren “kiukutellessa”, ollessa eri mieltä tai jaksamaton, totea takaisin, mitä aistit hänen kokemuksestaan ilman omia mielipiteitäsi tai tulkintojasi: 
    • “Sä et yhtään enää jaksaisi, kun tarttisit jo lepoakin välillä.”
    • “Sulle toi on tosi tärkeää.”
    • “Ärsyttääkö sua, kun haluaisit enemmän pystyä vaikuttamaan tähän, että sunkin mielipiteesi kuultaisiin?”
    • Tunnustele, miltä tällainen lapsen kokemuksen puhdas takaisinpeilaus sinussa herättää?
  • Kysy itseltäsi, mitä eritoten kaipaat elämässäsi. Kirjoita asioita ylös. Mikä olisi pienin askel, minkä voisit ottaa kohti niitä juuri nyt?
  • Hakeudu ryhmiin, terapiaan tai sellaisten ystävien luokse, joiden seurassa voit tulla turvallisesti kuulluksi.
  • Rakenna tietoisesti leppoisia hetkiä perheessänne tai ryhmässänne. Keskity hyvään ja toimivaan. Kasvattamisen sijaan hellitä välillä suitsista – hassuttele, hulluttele ja peuhaa! Siedä välillä sotkua ja epäjärjestystä. Anna elämän olla hauskaa ja spontaania.
  • Salli ja hyväksy inhimillisyys. Tarpeitasi et voi hallita, ne kuuluvat ihmisyyteen. Tunteitasi et voi peitellä, ne tuovat värit elämääsi. Epämiellyttävätkin tunteet kuuluvat elämään.

Silloin, kun vähiten jaksaisit, tarvitset eniten myötätuntoa itsellesi. Silloin kun voimasi ovat lopussa, astuu inhimillisyys näkyville. Ja silloinkin teet juuri niin hyvin, kuin voimavarasi siinä hetkessä antavat myöten. Silloinkin olet paras oma itsesi sen hetkisillä voimavaroillasi.

Niin on myös lapsesi. Joka ikinen hetki. Omine voimavaroineen. Silloin kun vähiten ansaitsisi, hän eniten tarvitsee turvaasi ja hyväksyntääsi.


Artikkelin kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen on tunne- ja taideterapiaohjaaja, kouluttaja ja kirjailija.

Emotionaalisen turvan lisäämistä harjoitellaan ja koetaan myös Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa, mikä on kasvatusalan ammattilaisille kehitetty vuoden pituinen ammatillinen täydennyskoulutus. Anne-Mari on koulutuksen pääkouluttaja ja kehittäjä.