Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Vanhempien syytä se on, että niiden kullannuput riehuu!
”Kaikki riippuu kotikasvatuksesta. Vanhempien syytä se on, jos eivät osaa laittaa rajoja. Sanoivat helpon teinin vanhemmat. Ja ne, joiden perheissä se ei ollut ajankohtaista lainkaan. Ongelmateinin vanhempi ei sanonut mitään. Piti painottaa vielä vähän kovempaa. Eikö se tajunnut, että oma vika?
Kyllä se tajusi. Joka kerta, kun sen teini lintsasi, se mietti, missä se epäonnistui niin pahasti. Kun se yritti puhua, ja teini vastasi keskisormella, se syytti siitä itseään. Kun poliisi soitti, se pohti, että onko se ollut liian lepsu vai liian ankara. Ja kun se valvoi kolmelta aamulla soittamassa yhä uudelleen numeroon, johon ei saada yhteyttä, se muisteli sitä, kun silloin yhtenä päiväkotiaamuna meni hermot.
Se ei vain halunnut jakaa sitä syyllisyyttään somessa. Eikä työpaikan kahvipöydässä. Eikä monelle muullekaan. Koska joka kerta, kun joku antoi vinkkejä rajoista ja rakkaudesta, neuvoi vähän ja tiesi hyvin, se tunsi olonsa vielä vähän kurjemmaksi ja jaksoi vielä vähän huonommin.
Ja samalla se myös ärsyyntyi. Koska se tiesi, ettei siltä rakkautta puuttunut. Että se rakasti teiniään niin, että sydäntä riipi. Ja että vaikkei se jaksanut joka päivä olla tyyni ja viisas, se teki joka päivä parhaansa.”
Kirjoitus eräästä vanhempainryhmästä, nyt jo aikuisten lasten äidiltä
(Julkaistu kirjoittajan luvalla)
Teinin maailma on äänekästä, spontaania, räjähtelevää, kokeilevaa, sulkeutunutta, haurasta ja epävarmaa. Se on kaikkea yhtäaikaa ja päällekkäin. Se on ulos- ja sisäänliikettä. Epäselvää ja hämmentävää. Ulospäin se on pakko kääntää uhmakkuudeksi ja häpeämättömyydeksi. Ettei kukaan näkisi. Että sisältä vapisee. Ettei uusi nahka ole vielä valmis niihin mittoihin, missä luulee, että pitäisi jo olla.
Että hyväksyttäisiin. Että kuuluisi joukkoon.
Vaikka siihen vähän kyseenalaiseenkin. Kunhan johonkin. Ja onhan se aika hienoa kuulua niihin cooleimpiin. Jotka ei ihan vähistä aikuisten nillityksistä kavahda.
Ja entäs ne vanhemmat? Isät ja äidit, jotka vilpittömästi ovat kasvattaneet lapsestaan hyväkäytöksistä, empaattista nuorta. Sitä samaa, joka vielä viime vuonna kertoi koulupäivistään ja kavereistaan. Ja joka nyt vain sulkeutuu omaan huoneeseensa ja harvoin edes vastaa puhelimeen.
Miten mahtaa vanhempien sisällä riipiä? Miten epätoivo kasvaa joka Wilma- ja Helmiviestistä suuremmaksi. Miten pelko pyörii vieressä iltaisin ja hiipii mieleen työpalaverissa. Että miten se pieni pärjää – voi kun se nyt tajuaisi!
Miten sen voisin kääriä pariksi vuodeksi suojaan jonnekin?
Omia nuoruuden kokeilujaan muistellessaan ketä tahansa vanhempaa alkaa huolettaa. Että niidenkin aika takuuvarmasti tulee. Oman nuoren kokeilujen. Energiajuomat, tupakka ja olut ovat vielä mietoa. Mutta miten valaa tahtoa jättää kaikki kokeiluksi? Siitä huolimatta, että kaverit vieressä yllyttää. Ne samat, joihin haluaa liittyä ja joiden joukkoon kuulua. Miten suojata yhä vain vahvemmiksi muuttuvilta nuuskalta ja huumeilta?
”Pidä hyvä yhteiskunta rajoista kiinni, äläkä madalla niitä!” rukoilee äiti silloin, kun aamuyössä odottaa teiniään kotiin. ”Ottakaa nyt poliisit koppi ja puhutelkaa näitä nuoria tästä, antakaa mahdollisuus oppia ja kääntää kelkka”, anelee isä, joka puhelimessa kuulee, ettei ”meillä ole mahdollisuutta tarttua kaikkiin rikkeisiin, kun ei tässä varsinaista rikosta ole tapahtunut.” ”Voi hyvä luoja, pitäisikö ensin tapahtua?”
Jokainen tekee joka hetki parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita sillä hetkellä on käytössä.
Jokainen nuoren vanhempi ansaitsisi halauksen, sellaisen tuntuvan. ”Tämä tosiaan on aikamoinen vaihe! Ei ihme että on avuton olo.” Ymmärrystä, myötätuntoa ja rinnalla seisomista he tarvitsisivat. Vai onko kukaan vielä saanut ratkaisua ja helpotusta toisten osoittamalla tuomitsemisella, arvostelulla tai nenän vartta pitkin katsomisella? Onko jotain hyvää ja kaunista alkanut sillä tapahtumaan?
Nuori painelee jokaisen vanhemman, opettajan ja ohjaajan tunnenappeja häikäilemättä ja vähän vahingossa. Omaa oloaan purkaen. Omaa hormonimyrskyään sietäen ja koettaen selviytyä sen nostattamasta myllerryksestä parhaansa mukaan.
Sisällä kiehuu, kuplii ja velloo hauras epävarmuus. Eikä kukaan ymmärrä!
Mutta nuori ei tiedä, että kyllä sitä ymmärtää. Että se vanhempi, joka tuntuu ärsyttävältä rageejalta ja nillittäjältä onkin sydän vereslihalla ollut koko ajan vieressä. Ajatellut taukoamatta. Toivonut suojelusta. Koska se rakastaa. Enemmän kuin mitään. Omaa pientään. Ja koittaa hengittää pelkoihinsa, huoliinsa ja suruihinsa. Kun siitä pienestä kasvaakin iso. Eikä kaikelta voi suojella. On annettava kulkea oma tiensä. Löydettävä oma voima hapuilujen, erehdysten, virhevalintojen ja naamalleen kaatumisten kautta. Elämästä oppien. Niin kuin me jokainen olemme oppineet.
Sillä senkin vanhempi tietää, ettei kannettu vesi siellä kaivossa pysy. Ei, vaikka sitä kantaisi saaveittain. Sillä sitäkin on tehty. Puhuttu ja taas puhuttu, ohjattu ja neuvottu. Vaikkei ne helpon teinin vanhemmat sitä tiedä. Osaavat vain sanoa, että siellä se taas oli riehunut. Se naapurin kullannuppu. Kun eivät ne osaa edes huolta pitää. Eivätkä asettaa niitä rajoja.
Jokaiselle äidille, kuin isällekin lopuksi nämä Robinin sanat. Kyllä sinä olet. Helmi äiti kuitenkin.
Lue blogistamme myös: Nuoren sisällä kuohuu – ole majakkana myrskyissä sekä Mitä sä rageet? – Teini katsoo maailmaa hormoniverhon läpi.