Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Ymmärrän olevani tärkeä, koska sinä osoitat, että niin on
Lapsen ja nuoren minäkäsitys rakentuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Katseista, sanoista, äänenpainoista, kosketuksen laadusta.
Ajasta ja sen laadusta, jonka lapselle annamme ja myös siitä ajasta, jota emme anna.
Näin me aikuisetkin täytämme omissa ihmissuhteissamme itsetuntomme ja minäkäsityksemme maljaa. Välillä malja on täynnä ja siellä on mistä hatarammissa hetkissä ottaa. Välillä elämä kantaa eteemme hetkiä, joista itsetunnon malja tuntuu vuotavan ja sisällön pinta alenevan alenemistaan.
On mahdotonta olla aina parhaimmillamme, mutta jokainen tekee aina sen hetkisillä voimavaroillaan sen, mihin siinä hetkessä kykenee.
Itsetunto ja minäkäsitys ovat alati elämäntilanteista toiseen muuttuvia, mikä tuo myös lohtua meille vanhemmille ja lasten kanssa työskenteleville.
Emme aina voi poistaa hankalia ja ikäviä asioita lapsen elämästä, mutta voimme aina antaa siihen jotain hyvää ja kannattelevaa lisää. Jotain mihin tarttua ja mistä löytää uskoa itseensä ja kykyihinsä. Katseella, hymyllä, kosketuksella, yhdessä iltapalaa laittamalla tai luokkaa jouluilmeeseen koristelemalla.
Sinä riität. Tuotat iloa minulle ihan vain pelkällä olemassa olollasi. Olen sinusta ja kokemuksistasi kiinnostunut. Kerro minulle, kuuntelen. Tämä hetki on tärkeä.
Itsetunnon perusta on vahva itsetuntemus – ymmärrys siitä, että tämä minä ei ole yhtä kuin toisten mielipiteet, ei yhtä kuin sen hetkiset tunteeni tai elämäntilanteeni, vaan paljon laajempi kokonaisuus, johon voin itse vaikuttaa.
Mitä enemmän aikuinen on kiinnostunut lapsesta ja hänen kokemuksistaan, tunteistaan ja mielipiteistään ilman oikein tai väärin -asetelmaa, sitä enemmän hän vahvistaa lapsen itsetuntemusta.
Tällainen minä olen. Näin minä tunnen. Näin minä ajattelen ja tätä tarvitsen. Minulla ja tällä kaikella sisälläni on merkitystä. Ymmärrän sen, koska sinä osoitat, että sillä on.