Sijaisäiti Katri Filppula: Lapsen kanssa ollaan kaikissa tunteissa, eikä osallistumista rajoiteta käytöksen takia

Kun Filppula aloitti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen, hän pelkäsi, voisiko oppia enää mitään uutta. ”Mutta tästä tulikin vähän syvempi matka.”

Ajomatkalla pelotti. Saapa nähdä, meneekö tässä rahat hukkaan.

Sijaisvanhempana ja pitkään lastensuojelussa töitä tehnyt Katri Filppula ajoi kohti Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksen ensimmäistä tapaamista.

Filppula oli opiskellut töiden ohessa mieleen ja mielenterveyteen liittyviä asioita, ja vuosien työ lastensuojelussa oli tuonut paljon kokemusta.

­Kun auto kääntyi kolmen lähipäivän jälkeen kohti kotia, olo oli innostunut.

– Jo ensimmäisen koulutusjakson jälkeen huomasin, että tässä lähestytään asiaa ihan eri näkökulmasta kuin koskaan ennen. Oli laskeuduttu mielen ja pään tasolta kehoon, tunteiden kehollisuus tuntui tosi isosti!

 

Sinä olet tervetullut meille, vaikka keskellä yötä

Filppulan perhe toimii nyt viidettä vuotta päivystysperheenä lastensuojelussa. Kodissa asuu 16. sijaislapsi.

Lapsi saattaa tulla perheeseen hyvin lyhyellä varoitusajalla, mihin vuorokauden aikaan tahansa.

– Välttämättä emme tiedä lapsesta juuri mitään, ehkä iän ja nimen ja sijoituksen syyn, mutta siitä tutustuminen sitten alkaa.

Lapselle tilanne on usein todella pelottava, hämmentävä ja ristiriitainen, mutta se, mitä lapsesta ulospäin näkyy, vaihtelee paljon.

– Osa lapsista on kokenut elämänsä aikana jo niin paljon, että he saattavat tulla meille ihan niin kuin olisimme aina tunteneet. Vauriot ovat niin suuria, ettei tilanne aiheuta näkyvää jännitystä.

Osalla lapsista hätä sijoituksesta näkyy itkuna, pelkona, varautuneisuutena, aggressiivisuutena.

Pelko saattaa kohdistua myös sijaiskotiin: millainen paikka tämä on, mitä mulle täällä tehdään.

 

”Sinä pikkuinen. 
Saavut yllättäen keskelle arkeani,
vähän hämmentyneenä ja eksyneenä.
Otan sinut omieni joukkoon ja
levitän suojelevat käteni ympärillesi.
Silitän sinut hiljaa uneen ja sanon:
ei mitään hätää, ei mitään hätää pikkuinen
minä olen tässä!”

 

Lapsen hätä ei poistu käskemällä – auta lapsi takaisin turvalliseen yhteyteen

Moni lapsi on kokenut myös väkivaltaa kodissaan ja kantaa sen jälkiä ja pelkoa itsessään.

– Lapsi, joka on kokenut väkivaltaa, on joutunut tilanteeseen, jossa hän on fyysisen kivun lisäksi joutunut kestämään yksin sietämättömiä tunteita. Se on hyvin traumatisoivaa.

Koettu väkivalta näyttäytyy lapsissa monin eri tavoin, lapsesta riippuen. Käytös voi olla esimerkiksi aggressiivista tai jonkun roolin taakse menemistä.

­- Oireilu tai lapsen käyttämät suojelumekanismit ovat hyvin erilaisia, vaikka kyseessä olisivat sisarukset, joista molemmat ovat kokeneet väkivaltaa. Turvan puuttuessa toinen lapsi saattaa ylivirittyä, ja lapsi on ikään kuin “taistele ja pakene” -tilassa, ja toinen lapsi voi pudota alivirittyneeseen tilaan, jossa lapsi passivoituu ja sulkee itsensä kontaktista.

Lapset usein myös syyllistävät itseään kokemastaan väkivallasta.

– Saattaa olla, että lapsi on oppinut, että kun olen kiltti ja teen kaiken kiltisti, niin mitään pahaa ei tapahdu. Hän ajattelee, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan ja sitä kautta kokee vääränlaista vastuuta asioista.

Trauma saattaa aktivoitua aivan tavallisessa perhehetkessä, jossa joku käyttää ääntä vähän enemmän. Pelästynyt lapsi voi esimerkiksi juosta huoneeseensa piiloon.

Lapsi ei välttämättä edes ymmärrä, mitä hänessä ja tilanteessa äsken tapahtui, joten sitä avataan rauhassa ja turvassa.

– Lapsen kokema hätä ei poistu käskemällä, vaan katsomalla pinnalla näkyvän käyttäytymisen taakse ja auttamalla lapsi takaisin sosiaalisen liittymisen tilaan ja turvalliseen yhteyteen aikuisen kanssa.

Samalla lasta rauhoitetaan omalla olemuksella ja hengityksellä, hyväksyvällä kosketuksella, jos lapsi antaa koskettaa.


”Vaikka samalla sisimmässäni suren, 

miksi toiset saavat enemmän
kannettavakseen kuin toiset.
Aikuinenkaan ei aina ymmärrä,
miten sinä pieni viaton voisit ymmärtää.”

 

Näe lapsi käytöksen takana – luo turvallista tilaa tulla näkyviin

Perhehoitajan on vaikea ja mahdotontakin nähdä, mitä kipuja selviytymiskeinojen taustalla on. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi kaiken käytöksen, oirehdinnan ja mahdollisten diagnoosien takaa, Filppula painottaa.

– Syvimmillään meidän työssä on kyse turvan luomisesta, siitä, että lapsi tuntee, että saa tulla ulos suojakuorestaan ja purkautua turvallisesti. Tähän ei voi lasta hoputtaa, vaan lapsi tuottaa omilla ehdoillaan ja keinoillaan sen, mitä pystyy. Tätä koulutus vahvisti paljon.

Katri opettaa kaikille lapsille myös syvähengityksen – se on perheessä paljon käytetty työkalu.

Tunteita työstetään jatkuvasti myös muun muassa maalaus- ja savitöiden avulla.

Sijaisvanhempana lasten kanssa jaetaan myös ikävä omia vanhempia kohtaan – oli tilanne kotona sitten millainen tahansa.

– Vaikka tilanne kotona olisi millainen, lapsi tuntee surua ja ikävää omia vanhempia kohtaan, ja myös niitä sanoitetaan, niiden kanssa ollaan. On tärkeää hyväksyä se, että tunteita nousee, eikä niitä paineta takaisin lapseen.

 

”Pikkuhiljaa tulet aina vain tutummaksi,
opin tuntemaan tapasi pyytää apua,
opin tuntemaan itkusi eri vivahteet,
opin tuntemaan naurusi ja ilosi eri aiheet,
opin tuntemaan miltä tunnut sylissäni,
opin tuntemaan tuoksusi,
opin tuntemaan pehmeät kätesi kaulallani
ja märät suukkosi poskillani.”

 

Luottamusta testataan aggressiolla

Lapsen luottamus siihen, että hän saa kuulua joukkoon juuri sellaisena kuin on, kasvaa hitaasti ja vaatii paljon työtä.

Lapsi saattaa alussa taistella tuntikausia siitä, ollaanko nyt menossa nukkumaan. Hän voi huutaa, heitellä tavaroita, yrittää löydä toisia, sylkeä, haastaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

– Itsestä tuntuu tosi pahalta ottaa kaikkea sitä aggressiota vastaan ja samalla tiedän, että tämä auttaa lasta. Kuuntelen lasta ja hänen tunteitaan, olen molemmille läsnä, mutta en tingi siitä, että nukkumaan mennään. Kun siinä tilanteessa muistaa, että kun mä nyt rakennan tämän perustuksen, niin meillä kaikilla on mukavampi jatkaa.

Lapselle tunteet ja hänen oma käytöksensä saattavat olla myös jotakin hyvin pelottavaa ja ulkokohtaista.

– Voi olla, että lapselle on puhuttu esimerkiksi vain känkkäränkästä, joka tulee ja menee ja saa tekemään pahaa, ja käsitys siitä, että on kyse hänen omista tunteistaan ja tarpeistaan on jäänyt täysin syntymättä.

Oman kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ovat usein joutuneet olemaan jo pienestä pitäen aikuisen roolissa, huolehtimaan itsestään ja ehkä sisaruksistaan, vanhemmistaan.

– Heille voi olla vaikeaa käsittää, että aikuinen on se, joka tekee ja määrittelee asiat. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lasta kuunneltaisi, vaan sitä, että hänelle ei sysätä sellaista vastuuta, jota hänen ei kuulukaan kantaa. Lapsen pitää saada olla lapsi, ja aikuinen kantaa vastuun.

Kyllä sinä pystyt! Me pystymme tähän yhdessä!

Oirehtivan käytöksen takia lapsi on saattanut saada itselleen vahvan leiman ”ongelmalapsena” ja hänen osallistumistaan perheen menoihin tai päiväkoti- tai koulutyöhön on ehkä rajoitettu.

Tätä ”Et sä kuitenkaan pysty” -rajaa Filppulan perhe purkaa lastensa kanssa.

– Lapselle on hirveän tärkeää, että hän kuuluu joukkoon. Jos käytöksen takia osallistumista aletaan rajoittaa, se vaikuttaa lapsen itsetuntoon, ja lapselle alkaa kehittyä huonommuuden identiteetti.

Toisinaan oirehtivan lapsen ympärille on rakennettu niin paljon erilaisia tukimenetelmiä, että lapsen tila on lähes hävinnyt.

– Kehossa ja askeleissa saattaa näkyä sellainen voimattomuus, ikään kuin ymmärrys siitä, ”etten kuitenkaan pysty enkä kykene”, ja voi olla, että tätä ”pystymättömyyttä” aikuiset olivat lähteneet vahingossa vahvistamaan.

Filppuloiden perheessä kaikki lapset osallistuvat tasavertaisina suurperheen elämään ja tapahtumiin.

– Se on lapselle hyvin eheyttävää ja itsetuntoa korjaavaa huomata, että hän oikeasti pystyykin! Hän ei ole erilainen tai huonompi kuin muut. Tunteet saavat olla, niitä ei laiteta pois tai kielletä, mutta niiden synnyttämän käytöksen takia ketään ei hylätä joukosta.


“Kun vihdoin näen vilpittömän hymysi
ja huolettomat leikkisi,
juuri sen hetken haluan tallettaa,
syvälle sydämeeni.
Ja lisään hentoja siipiä selkääsi,
yksi haiven kerrallaan.


Älä pelkää pikkuinen,
lähdet kyllä vielä vahvaan lentoon,
siipesi kyllä kantavat sinua,
ja sinua kyllä kannetaan.”

 

Mistä apua itselle omissa tunnekuohuissa?

Parin kuukauden päästä sijoituksesta elämä sijaisperheessä usein tasoittuu. Alku on silti lähes poikkeuksetta raskasta, myös sijaisvanhempien omien vuoristorataa kulkevien tunteiden takia.

– Olen hyvin herkkä ihminen, mikä on hyvä asia tässä työssä, mutta kriisistä kriisiin kulkeminen on samalla työn raskaimpia puolia.

Filppula kokee, että Lasten Tunnetaito-ohjaajakoulutuksesta hän sai konkreettisia työkaluja lasten tunne-elämän tukemiseen ja samalla tukea myös itselleen. Kun erilaiset, hankalatkin tunteet hyväksyy ensin itsessään, ne hyväksyy paremmin myös toisessa.

– Tärkeä kysymys onkin, pystynkö minä aikuisena ottamaan vastaan lapsen tunteita. Uskallanko kohdata niitä yhdessä lapsen kanssa, vai yritänkö ohittaa tai hillitä lasta kokemasta tunteita?

– Tässä elämässä näitä tunteita todella on, ja ne kertovat meille tärkeistä tarpeista. Liiallisella positiivisuudella voidaan tehdään hallaa, jos se tarkoittaa kärsimyksen kieltämistä. Kärsimys on olemassa, ja etenkin näissä lapsissa. On tärkeää voida sallia ja tehdä todeksi myös suru, pelko ja ikävä.

 

”Lopulta tulee se hetki 
ja minun täytyy sanoa sinulle:
Onnellista matkaa pikkuinen.
Kiitän mielessäni matkasta kanssasi.
Sinä kasvoit
minä kasvoin!”

 

(Runo: Katri Filppula)


 

Kuvassa Katri Filppula ja perheen nuorin biologinen lapsi Iisa. Katri tarjoaa lasten tunnetaito-ohjausta yksilö- ja ryhmäohjauksena. Katrin tavoittaa osoitteesta tunnetaitajat@gmail.com

Kirjoittaja Inkeri Meriluoto toimii Lasten Tunnetaito-ohjaajien kouluttajana osassa Etelä-Suomen ryhmiä.